Mikä on Rakkauden kesto?

"Illalla jätän oven valmiiksi auki, odotan häntä:
hän sanoi tulevansa uneen minua tapaamaan."

Istuin pienessä kuppilassa ja kuuntelin toisella korvalla kahta vanhempaa naista, joista toinen kertoi rakastuneensa, yllättäen naapurin mieheen, naimisissa molemmat. Olivat kuulemma jo parivuotta katselleet ”silläsilmällä” ja aina tavatessa katseet kohtasivat salaa ja oli onnellinen olo. Miettivät pitäisikö asialle tehdä jotain ja niin edelleen…nainen oli liki kuuskymppinen ja mies kuulemma myös... jäin miettimään kuulemaani...
Rakastua..voiko sitä jo vakiintuneena rakastua?? ..entä saako varattu rakastua?.. entä jos on ollut tyytyväisenä suhteessa 25-30-vaikka 44 vuotta ja sitten jonain päivänä kohtaaki ”sen oikean”?
On koko ajan luullut elävänsä ”sen oikean” kanssa…kuka on "se oikea," elämäni mies/nainen …kuka?
Sekö jonka kanssa on elänyt niin kauan että sitä on jo luullut löytäneensä elämänsä miehen/naisen?... vai onko sitä vaan hiljaa tyytynyt olemaan siinä, mihin kerran päätyi.

"Rakkaus, kuten kyynelkin, tulee ensin silmään ja putoaa sitten rinnalle."


Pelottava ajatus että nyt, tai huomenna ...kohtaisikin yhtäkkiä ihmisen joka saisi ”pään sekaisin." Sydämen läpättämään kuin nuorena! ...mitä tehdä? Kirjoissa sellaisiin on aina ratkaisu.. joko : he , uusipari, elivät onellisina (loppu)elämänsä loppuun saakka” ja entinen sai jäädä.... tai sitten kaihoisasti vain erosivat ja kaipaus jäi….ei se ole niin helppoa todellisessa elämässä. Ei vanhaa perhettä voi niin vaa jättää, jos kaiken on luullut olevan hyvin.
..vaikka..kun tarkemmin ajattelen..tätähän tapahtuu…kaiken aikaa..toinen löytää jonkun toisen ja tulee ero, mutta voiko rakastumiselle mitään? Voiko sitä vastustaa sitten kun huomaa sen jo tapahtuneen,,, pitäisikö?

Entä pitäisikö kertoa, jos on ihastunut ,ihastuksen kohteelle? tai kun katseet kohtaavat, maa järkkyy,, ei sellaista ole tapahtunut kuin viimeksi…nuorena…miten sille voi olla tekemättä mitään?

-olen pohtinut miten paljon me omistamme itsestämme, mielestämme..ja miten paljon lupaamme siitä toiselle, kun alamme yhteiseloon? Mitä meille jää, ikiomaksi, itsellemme? Jos annamme kaikkemme ja rakastamme ja huolehdimme kumppanistamme, lupauksen, vuosien tottumuksen mukaan, jääkö itselle mitään. Entä jos jotain jää, voiko sillä tehdä mitä haluaa?...esimerkiksi rakastua toiseen? ..haaveissa vaan..eikö niin? Mutta onko sekään oikein?... tekeekö väärin jos haaveilee jostain toisesta? Unelmia pitää olla, sanotaan. ”Päiväuniakin” on monella, mutta jos ihan oikeasti unelmoi, mitä voi tehdä? Jos vielä toinenkin on suhteessa, niin kuin yleensä siinä iässä jo ollaan…? ..Ei, en halua kohdata sellaista, joutua sellaisen ratkaisun eteen, en edes haaveissa.

"Älä valitse rakkaudessa sitä jonka kanssa pystyt
elämään; valitse se jota ilman et voi elää."

Täällä on juttua asiasta,joten ei se niin harvinaista taida ollakkaan...

Äiti

Tapasin puistossa vanhan naisen joka itki. katselin hetken, istuin sitten viereensä .istuin vaan ja katsoin häntä, sitten lintua joka hyppeli siinä edessämme. hetken kuluttua nainen kohotti päänsä ja silmiään pyyhkien katsoi minua hämmästyneesti. ei sanonut mitään , enkä minäkään. katseemme kohtasivat: ”olen äiti,” hän sanoi. nyökkäsin, niin tänään on äitienpäivä. –”mutta kukaan ei enää muista sitä,” hän jatkoi. ovatko lapset kuolleet? kysyin. ” ei , mutta unohtaneet.” kerro, sanoin ja hän kertoi että asui kuusamossa ja lapset olivat lähteneet helsinkiin, tyttö ja poika. kävivät alussa, silloin tällöin, matka oli pitkä ja aika vähissä. käynnit harvenivat, lopulta loppuivat kokonaan. aina oli kiire ja omat menot ,ystävät ja perheet. niinhän se nykyään on. kai sentää kirjoittavat, kysyin.-”kyllä tyttö joskus, mutta kun minulla ei ole puhelinta ,eikä sitä tietokonetta, sanoo ettei muista.” en osanut mitään siihen. sinähän voit kirjoittaa..-”niin olen kyllä, vaan kortti tulee joskus pitkään odotettuani”. voitko käydä siellä? –”kävinhän minä joskus kauan sitten, mutta poika sai juuri ylennyksen on kiire, hienot ystävät ja asunnot ja kaikki, miten minä sinne, kuusamon akka. nyt on tyttö mennyt ulkomaille töihin, ei ne jaksa muistaa. tänävuonna ei tullut edes korttia, on niin vaivalloista, kuulemma sen postikortin lähettäminen”. ajattelin että niinhän se varmaan on, me vanhanajan äidit ja kun pidämme siitä käsinkirjoitetusta kortista. siinä on tunnetta mukana, on hetki ajateltu, äitiäkin. eikä vain silloin kun apua tarvitaan. tuliko viimevuonna kortti?kysyin. –”pieni valo syttyi silmiin ,tuli, yhteinen kortti” valo sammui taas,” mutta ei tullut enää. en ole kuullut heistä pitkään aikaan mitään. Täällä mökissäni vaan istun ja mietin, ovatkohan edes elossa”. No kai nyt sentään,olisi joku ilmoittanut, jos niin ei olisi. -”niinpä kai ja kyynel vierähti taas. istuimme taas hetken ja sanoin: kertokaa heistä jotain, kun olivat pieniä ja tarvitsivat vielä äitiä…ja hän kertoi, kertoi sydämensä kyllyydestä miten oli hoivannut sairaana ja miten olivat yhdessä iloinneet koulumenestyksestä ja kesälomien uintiretkistä. miten ensimmäisiä sydänsuruja oli yhdessä itketty. joskus oli tiukkaakin, mies kun kuoli nuorena sairauteen aina ei ollut varaa äitienpäivä kukkaan, silloin haettiim kukat niityltä ja leivottiin pullaa. ”pitkään meni hyvin mutta nyt olen niin yksin ei kukaan enää tarvitse.” kerroin että minäkin olen äiti ja sama tunne on minullakin. aina vaan vähemmän muistetaan miten paljosta voisi halutessaan äitiänsä kiittää. muulloinkin kun vaan äitienpäivänä. omaani muistelen usein, vieläkin kun on jo pois. olen kiitollinen että jaksoin hänen kanssaan loppuun asti, aina muistaa. ”ennen tehtiin niin ”hän sanoi,” kait se on tämä kiireaika.” istuimme siin vielä ja yritin lohduttaa häntä että, kyllä he vielä muistavat, ehkä kortti tulee huomenna, myöhässä.” Niin kai, toivotaan ”hän sanoi jo hieman hymyillen. halasin häntä varovasti ja sanoin että lähden huomenna etelään, toivotin hyvää äitienpäivää ja lähdin. mietin häntä ja muita unohdettuja äitejä koko illan.

Hannele Huovi kirjoitti kauniisti äideistä, toki kaikilla ei ole neljää..yhdenkin lapsen kanssa on äiti...vaikka ei ehkä niin kiireinen :)

Varis

Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.
”sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa”,
varis sanoo,” jo vanhaa siipeä, jalkaa.

Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sä mua, kuin minä nyt sua!”
”En” vastaa poika ”sun jäädä annan”.

”Ketä kannat sitten?” ”Mä poikaani kannan.”

Varis huokaa harmaille aatoksille:
”se on mailman meno, minkäs sille”

Lauri Pohjanpää

Ihminen Itkee...

Miksi me itkemme? Miksi juuri kyyneleet kuvastavat syvinpiä tunteitamme? Niin iloissa kuin suruissaki. Onko ihminen joka ei itke suruaan, tunteeton? Onko ihminen joka nauraa vedet silmistä vuotaen, yliherkkä? Helpommin näkee ihmisen nauravan vedet silmissä, kun itkien, julkisesti. Kun kohtaa hauskan asian, sitä nauraa,,,itkien. Kun kohtaa suuren surun sitä itkee katkerasti. Onko asia aina niin? Ilo tuodaan helposti esille julkisestikin. Suru on monelle vaikeampaa.

Ihminen itkee......

Miksi hän ei pysty yhtä julkisesti itkemään, tuoden suureen ääneen tuskansa esille? Onko hän tunteeton? Vai sureeko hän toisella tapaa. Hiljalleen, kyynel kerrallaan, ajallaan. Vaikka sydän haluaisi huutaa suureen ääneen, surun ja tuskan pois. Ehkä hän pelkää kontrollin pettämistä, julkisivun murenevan. Entä jos suru tuntuu niin suurelta ettei enää haluakkaan palata, lakata itkemästä.

Ehkä sekin pelko häivähtää mielessä,kahliten, hilliten,mutta hän tietää, uskoo ja toivoo että aika on se lääke, joka tepsii kaikkeen suruun. Siksi hän itkee hiljaa, kyyneleen silloin toisen tällöin. Juuri sen verran ettei surunmalja vuoda yli

On ajalla mahtava voima ja valta,

saa tuntumaan kaiken paremmalta.

Se kirkastaa muistot, voitelee haavat

Kaikki sen taian tuntea saavat.

"Kun joko ilosi tai surusi tulee suureksi,

mailma muuttuu pieneksi."

.

"Itkeminen on ihmiselle väline ilmaista tunteitaan. Voimakkaan ahdistuksen vallitessa itku voi helpottaa oloa. Itkeminen liittyy myös erittäin onnellisiin hetkiin.
Ensinnäkin itku auttaa psyykkisesti. Itkijä osaa usein itsekin päätellä vasta silmistä valuvista kyynelistä, että asiaan liittyy voimakkaita tunteita. Itkevä ihminen on tosissaan. "

.

Anna sanat surullesi,

tai sydämesi särkyy.

Metsän puhelu.

Mielettömänä mä metsään juoksin,
kaivaen pääni sammaleen,
päästin kaukana ihmisistä
suruni viimein vallalleen
hillittömästi itkien.

Kukkaset heristi kosviansa,
siellä ja täällä nous pieni pää,
toistensa puoleen ne kallistuivat
sipisten hiljaa keskenään:
katsokaa, ihminen itkee!

Orvokit nousivat varpaillensa
toistensa takaa vilkuillen,
kellokukkaset viestiä veivät,
kohta ties koko metsä sen:
ihmettä, ihminen itkee!

Vanha ja mailmaa nähnyt lintu
lauloi verkkaan oksaltaan:
”Hiljaa, vaiti, kun ihminen itkee,
ihminen itkee suruaan,
hälle on pahoja oltu.”

”Pahoja”, kertasi kukkien kuoro.
”Mitä sä oikein sanoitkaan?
Mitä on suru, mitä on paha?
Sanohan vielä uudestaan,
kuulimme sanat ne vasta.”

”Älkää kysykö”, lauloi lintu,
”paras kun ette voi ymmärtää;
Jokainen ihmisten kaupungeissa
salaa itkee ja nyyhkyttää,
jokaisella on suru.”

Vaikeni lintu, vaikeni kukat
päätänsä pientä puistaen,
niikuin salaista vaaraa vastaa
liittyi ne lujemmin yhtehen
ja katseli säälien mua.

Lauri Pohjanpää

”Jossei lehmä elä, ni kuolkoon”

Loukkasin jalkani ja siihen laitettiin kipsi. Tunsin itseni aika avuttomaksi, yhden jalan kanssa. ”ei sitten yhtään jalan päälle..sanottii..annettiin kepit . Niinpä niin, mahdoton toteuttaa. Sanoin jotta ”ei käy, kädet ei kanna, ovat myös loukkaantuneet...”no keksikää joku keino..jep että sitärataa...
Sama kun yritin soittaa terveysasemalle ja saamani numero ei vastannut. soitin sinne, soitin tänne, aina annettiin uusi numero, josta ei vastattu. Lopulta ympyrä sulkeutui ja olin alkupisteessä, jossa asia sitten kuitenkin hoitui.




Tuli mieleen se kansakouluaikainen tarina Elias Lönnrotin tuohenpalasta..
”Lönnrot kierteli nuorena miehenä pitkin suomea, torpasta torppaan ja kirjoitti muistiin kansan tarinoita ja lauluja. Vieras ja oppinut herra kun oli, pyysivät kylän eukot häneltä neuvoja milloin mihinkin asiaa. Kerran oli lehmä sairas ja Lönnrotia pyydettiin sitä katsomaan. No eihän hän mitään eläimestä ymmärtänyt mutta arveli et ähky sil oli, muttei tiennyt mikä siihe auttas. Hän otti tuohenpalan ja kirjoitti siihe jotain , kiersi sen rullalle ja ripusti narulla lehmän kaulaan, sanoen, ”tätä ei sitte saa avata koskaan, pitäkää tätä kaulassa kunnes lehmä paranee.” Myöhemmin vanhana miehenä hän kulki jälleen samoilla seuduilla ja sattui sairastumaa. Kylän eukko toi hänelle sen saman tuohenpalan ja laittoi kaulaan sanoen: ”pitäkää tätä kaulassa niin paranette, mutta älkää aukasko sitä.” Kiekura tuntui Lönnrotista tutulta ja hän aukasi sen..ja röjähti nauramaan, niin että tauti unohtui.. Tuohessa luki jotta: jossei lehmä parane, ni kuolkoon!"

Kotiin tultuani rupesin ymmärtämään miksi jossain maissa tehdään niin paljon lapsia ja on isoja perheitä. Siellä olisi aina apua saatavilla…jos minäkin olisin aikoinani….olisi joku auttamassa. Mutta vois olla ettei sekään auttas, nykyään kun nuo lapset leviävät ympäri maata ja sieltä harvoin ehditään vanhempia tapaamaan, hyvä ku muistavat, silloin tällöin.

Naapurin rouva oli vähä allapäin, sano et nää pyhät tuntuu niin yksinäisiltä, kun aina ennen ollaan oltu koko perhe pääsiäisenä yhdessä. Tänävuonna heilläkin lapset oli kuka missäkin perheineen. Sama se mullakin, kun kävin oman äitini luona pitenpinä lomina.

Enpä tuota minäkään paljoa ole ”paikallani vanhentunu,” aina on jotain pitäny klenkata hakemaa, millon vettä millon kirjaa, ”käskyttämään” kun en ole oppinut. On ollu helpompi tehdä itse, ku pyytää vastahakosta apua. Kyllähän mies auttaa, mutta kaikkea ei miehetkään ”osaa” Onneksi on nää pyhät. Ehtii pahimmat kivut häipyy, ennen kuin arki alkaa.

Leipää ja sirkushuvia

(Klikkaa kakskertaa)