Ihminen Itkee...

Miksi me itkemme? Miksi juuri kyyneleet kuvastavat syvinpiä tunteitamme? Niin iloissa kuin suruissaki. Onko ihminen joka ei itke suruaan, tunteeton? Onko ihminen joka nauraa vedet silmistä vuotaen, yliherkkä? Helpommin näkee ihmisen nauravan vedet silmissä, kun itkien, julkisesti. Kun kohtaa hauskan asian, sitä nauraa,,,itkien. Kun kohtaa suuren surun sitä itkee katkerasti. Onko asia aina niin? Ilo tuodaan helposti esille julkisestikin. Suru on monelle vaikeampaa.

Ihminen itkee......

Miksi hän ei pysty yhtä julkisesti itkemään, tuoden suureen ääneen tuskansa esille? Onko hän tunteeton? Vai sureeko hän toisella tapaa. Hiljalleen, kyynel kerrallaan, ajallaan. Vaikka sydän haluaisi huutaa suureen ääneen, surun ja tuskan pois. Ehkä hän pelkää kontrollin pettämistä, julkisivun murenevan. Entä jos suru tuntuu niin suurelta ettei enää haluakkaan palata, lakata itkemästä.

Ehkä sekin pelko häivähtää mielessä,kahliten, hilliten,mutta hän tietää, uskoo ja toivoo että aika on se lääke, joka tepsii kaikkeen suruun. Siksi hän itkee hiljaa, kyyneleen silloin toisen tällöin. Juuri sen verran ettei surunmalja vuoda yli

On ajalla mahtava voima ja valta,

saa tuntumaan kaiken paremmalta.

Se kirkastaa muistot, voitelee haavat

Kaikki sen taian tuntea saavat.

"Kun joko ilosi tai surusi tulee suureksi,

mailma muuttuu pieneksi."

.

"Itkeminen on ihmiselle väline ilmaista tunteitaan. Voimakkaan ahdistuksen vallitessa itku voi helpottaa oloa. Itkeminen liittyy myös erittäin onnellisiin hetkiin.
Ensinnäkin itku auttaa psyykkisesti. Itkijä osaa usein itsekin päätellä vasta silmistä valuvista kyynelistä, että asiaan liittyy voimakkaita tunteita. Itkevä ihminen on tosissaan. "

.

Anna sanat surullesi,

tai sydämesi särkyy.

Metsän puhelu.

Mielettömänä mä metsään juoksin,
kaivaen pääni sammaleen,
päästin kaukana ihmisistä
suruni viimein vallalleen
hillittömästi itkien.

Kukkaset heristi kosviansa,
siellä ja täällä nous pieni pää,
toistensa puoleen ne kallistuivat
sipisten hiljaa keskenään:
katsokaa, ihminen itkee!

Orvokit nousivat varpaillensa
toistensa takaa vilkuillen,
kellokukkaset viestiä veivät,
kohta ties koko metsä sen:
ihmettä, ihminen itkee!

Vanha ja mailmaa nähnyt lintu
lauloi verkkaan oksaltaan:
”Hiljaa, vaiti, kun ihminen itkee,
ihminen itkee suruaan,
hälle on pahoja oltu.”

”Pahoja”, kertasi kukkien kuoro.
”Mitä sä oikein sanoitkaan?
Mitä on suru, mitä on paha?
Sanohan vielä uudestaan,
kuulimme sanat ne vasta.”

”Älkää kysykö”, lauloi lintu,
”paras kun ette voi ymmärtää;
Jokainen ihmisten kaupungeissa
salaa itkee ja nyyhkyttää,
jokaisella on suru.”

Vaikeni lintu, vaikeni kukat
päätänsä pientä puistaen,
niikuin salaista vaaraa vastaa
liittyi ne lujemmin yhtehen
ja katseli säälien mua.

Lauri Pohjanpää