sunnuntai 11. toukokuuta 2008

Äiti



Tapasin puistossa vanhan naisen joka itki. katselin hetken, istuin sitten viereensä .istuin vaan ja katsoin häntä, sitten lintua joka hyppeli siinä edessämme. hetken kuluttua nainen kohotti päänsä ja silmiään pyyhkien katsoi minua hämmästyneesti. ei sanonut mitään , enkä minäkään. katseemme kohtasivat: ”olen äiti,” hän sanoi. nyökkäsin, niin tänään on äitienpäivä. –”mutta kukaan ei enää muista sitä,” hän jatkoi. ovatko lapset kuolleet? kysyin. ” ei , mutta unohtaneet.” kerro, sanoin ja hän kertoi että asui kuusamossa ja lapset olivat lähteneet helsinkiin, tyttö ja poika. kävivät alussa, silloin tällöin, matka oli pitkä ja aika vähissä. käynnit harvenivat, lopulta loppuivat kokonaan. aina oli kiire ja omat menot ,ystävät ja perheet. niinhän se nykyään on. kai sentää kirjoittavat, kysyin.-”kyllä tyttö joskus, mutta kun minulla ei ole puhelinta ,eikä sitä tietokonetta, sanoo ettei muista.” en osanut mitään siihen. sinähän voit kirjoittaa..-”niin olen kyllä, vaan kortti tulee joskus pitkään odotettuani”. voitko käydä siellä? –”kävinhän minä joskus kauan sitten, mutta poika sai juuri ylennyksen on kiire, hienot ystävät ja asunnot ja kaikki, miten minä sinne, kuusamon akka. nyt on tyttö mennyt ulkomaille töihin, ei ne jaksa muistaa. tänävuonna ei tullut edes korttia, on niin vaivalloista, kuulemma sen postikortin lähettäminen”. ajattelin että niinhän se varmaan on, me vanhanajan äidit ja kun pidämme siitä käsinkirjoitetusta kortista. siinä on tunnetta mukana, on hetki ajateltu, äitiäkin. eikä vain silloin kun apua tarvitaan. tuliko viimevuonna kortti?kysyin. –”pieni valo syttyi silmiin ,tuli, yhteinen kortti” valo sammui taas,” mutta ei tullut enää. en ole kuullut heistä pitkään aikaan mitään. Täällä mökissäni vaan istun ja mietin, ovatkohan edes elossa”. No kai nyt sentään,olisi joku ilmoittanut, jos niin ei olisi. -”niinpä kai ja kyynel vierähti taas. istuimme taas hetken ja sanoin: kertokaa heistä jotain, kun olivat pieniä ja tarvitsivat vielä äitiä…ja hän kertoi, kertoi sydämensä kyllyydestä miten oli hoivannut sairaana ja miten olivat yhdessä iloinneet koulumenestyksestä ja kesälomien uintiretkistä. miten ensimmäisiä sydänsuruja oli yhdessä itketty. joskus oli tiukkaakin, mies kun kuoli nuorena sairauteen aina ei ollut varaa äitienpäivä kukkaan, silloin haettiim kukat niityltä ja leivottiin pullaa. ”pitkään meni hyvin mutta nyt olen niin yksin ei kukaan enää tarvitse.” kerroin että minäkin olen äiti ja sama tunne on minullakin. aina vaan vähemmän muistetaan miten paljosta voisi halutessaan äitiänsä kiittää. muulloinkin kun vaan äitienpäivänä. omaani muistelen usein, vieläkin kun on jo pois. olen kiitollinen että jaksoin hänen kanssaan loppuun asti, aina muistaa. ”ennen tehtiin niin ”hän sanoi,” kait se on tämä kiireaika.” istuimme siin vielä ja yritin lohduttaa häntä että, kyllä he vielä muistavat, ehkä kortti tulee huomenna, myöhässä.” Niin kai, toivotaan ”hän sanoi jo hieman hymyillen. halasin häntä varovasti ja sanoin että lähden huomenna etelään, toivotin hyvää äitienpäivää ja lähdin. mietin häntä ja muita unohdettuja äitejä koko illan.


Hannele Huovi kirjoitti kauniisti äideistä, toki kaikilla ei ole neljää..yhdenkin lapsen kanssa on äiti...vaikka ei ehkä niin kiireinen :)

Varis


Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.
”sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa”,
varis sanoo,” jo vanhaa siipeä, jalkaa.

Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sä mua, kuin minä nyt sua!”
”En” vastaa poika ”sun jäädä annan”.

”Ketä kannat sitten?” ”Mä poikaani kannan.”

Varis huokaa harmaille aatoksille:
”se on mailman meno, minkäs sille”
Lauri Pohjanpää