torstai 29. joulukuuta 2011
Olin kerran vähäaikaa töis
.....täs paikas...aika rankkaa, kokemattomalle. Kaikenlaisii ajatuksii herätti...
Säv. paholaisen karjalauma.. kirj.-91 tj
Viimeinen Talssi...
Kun Kupittaalta kerran kylvettäjän homman sain,
niin mietin että hullu minä varmaan olen kai..
kun karjalaumaa tällaista mä pesen päivittäin,
ja puserotkin heille autan aina oikein päin,
...autan oikein päin.
Hullu vai eeii..
hullu vai eeii..
paineet mailman...
Hei kuules Poika Aatamin, sä niistä nenäsi,
sä mihin kaikki viisaat neuvot äidin kadotit?
Tais mailma viedä päästäsi, ne kaikki hui ja hai,
kun elämä sun pääsi täyteen reikiä se sai,
..reikiä vain sai.
Hullu vai eeii...
hullu vai eeii...
Paineet mailman..
Mä myöskin mietin kump´on hullu, minä vaiko hän..
kuka tietää kumpi meist´ on sairas enemmän..
ja kuka tietää milloin tulee kolhu viimeinen,
ja Kupittaalla käytäviä hiljaa mittailen...
hiljaa mittailen...
hiljaa mittailen...
hiljaa mittailen....
perjantai 22. heinäkuuta 2011
saavuttamaton
poika käveli lumotussa metsässä.. hän hieman pelkäsi metsää,,,
siitä oli kerrottu lapsille kaikenlaisia tarinoita pelottaviakin..
isompana poika tajusi että kaikki ei ehkä ollutkaan totta,, mutta metsään liittyi silti jotain outoa.. taikuuttakin..
taas kerran poika oli siellä. oli jo tullut pimeää ja kuu oli nousemassa..
poika tuli vuoren luo.. se oli suuri ja kivinen vuori..
jonka yhden sivun, huipulta valunut vesi oli hionut kiiltäväksi, ja se loisti kuun valossa kuin peili..
poika katsoi tarkemmin ja oli huomaavinaan vuoren kiiltävässä pinnassa jotain..
kuin kasvot.. nuoren neidon kasvot.. sen tekee kuun valo, hän ajatteli ja jäi katselemaan.
Kasvot olivat kauniit, niin nuoret ja lempeät.. kauan poika siinä seisoi,
kunnes kuu siirtyi ja häivytti kuvajaisen
poika palasi aina täydenkuun aikaan ja ihaili vuoren kasvoja..
jos taivas sattui olemaan pilvessä, poika oli aivan epätoivoinen..
niin hän halusi kasvot nähdä.
koko kesän poika kävi vuorella ja ihaili neitoa. hän alkoi puhua kasvoille ja
pikkuhiljaa hän rakastui vuoren neitoon.
erään täysikuun aikaan hän istui taas ja
katseli neidon kasvoja, hän oli surullinen kun ei voinut saada kaltaistaan neitoa omakseen, kun jokin pilvi liukui kuun ohi ja pojasta tuntui kuin neito olisi hymyillyt hänelle.
”voi tee se uudelleen!”
poika pyysi, ” hymyile vielä ” ja neito hymyili.. siitä lähtien poika ja neito katselivat
toisiaan hymyillen ja pojasta tuntui jotta hän olisi ymmärtänyt neidon puhettakin. poika oli rakastunut ja tuskainen kun ei voinut viedä vuorta mukanaan kotipihalleen.
hän mietti ja mietti
ja toi kerran mukanaan hakun ja lapion sekä kärryt.
hän oli päättänyt yrittää irrottaa kasvot vuoren kyljestä ja viedä kotiinsa.
”sinun on vietävä koko vuori, et voi saada vain kasvojani, olen vuori...” hän kuuli
poika itki, hän tiesi ettei koskaan voisi saada vuorta omakseen, viedä kotiinsa.
mutta sen jälkeen hän aina neidon luona käydessään irrotti pienen lohkareen vuoresta ja vei mukanaan,
pikku hiljaa hän kokosi niistä pihalleen pienen vuoren, muistoksi neidosta.
neidon kasvoihin hän ei tohtinut koskea,
vaan ihaili ja kaipasi niitä kaukaa, koko loppu elämänsä ajan. Joskus kun joku ohikulkija kyseli pientä kivikasaa pihallaan, hän surumielisesti hymyillen vastasi.. muistoja, muistoja vain...
lauantai 14. toukokuuta 2011
Sydänlintu
Avasin häkin oven ja annoin Sydänlinnulle vapauden lentää….
katsella, josko se vielä saisi lämpöä.. ennen kuin arjen halla sen kohmettaisi iäksi...
Pienisydänlintu havahtui häkissään... missä se oli torkkunut hiljaa monta vuotta. jokin liikutti sitä. kummasti sykähdytti.
Pienisydänlintu avasi silmänsä ja tunsi jotain mitä ei ollut pitkään aikaan tuntenut.. lämpöä, ihastusta.
se heräsi, oikoi siipiään ja alkoi sukia niitä.. "mitähän se oli," se mietti.
siitä lähtien se alkoi vilkuilla, ennen niin kultaisen häkin kaltereitten läpi, josko se häivähdys uusiintuisi.. "nyt en nuku enää "se ajatteli, ”haluan kokea sen uudelleen..
voisin ehkä jälleen lentää....”
voisin ehkä jälleen lentää....”
sen häkki oli ajan patinoima ja arjen lyttyyn luhistama..
unohdettuna vaipunut vinoon,,, se oli unohdettu niin moneksi vuodeksi...
Pienisydänlintu oli valppaana, -viimein, eräänä päivänä se havaitsi saman lämmön lähteen, toisen Sydänlinnun, saman joka oli sen herättänyt..
Pienisydänlintu tuli ensin arasti ulos häkistään, kunnes hetkenpäästä meni ja nokkasi.. varovasti vierasta, luvatonta tulta..
”hei olet herättänyt minut..” se sanoi…
kipinä syttyi.. hetken se roihahti niin että Pienisydänlintu luuli maailman nähneen..
se lensi nopeasti takaisin omaan häkkiinsä..
mutta nyt olivatkin häkin kalterit kirkkaammat ja
sydänlintu alkoi useammin, lentää ulos..
etsi herättäjäänsä, havahduttajaansa.
sen sulatkin alkoivat kirkastua ja se lauloi kepeämmin..
..oikeastaan se oli jo kaikki laulutkin unohtanut...
..sitten se yllättäen kuuli laulua myös ulkopuolelta.. sen sydänpuuhun oli lentänyt tuo toinen Sydänlintu.
Pienisydänlintu etsi hyvän ja mukavan oksan ja teki tilaa vierelleen,
tuon ystävän tulla.
se lentelee ja laulaa nyt onnessaan,
koska, tuo toinen, sille jo niin tutuksi tullut Sydänlintu laulaa sen kanssa.
.. se ei aio enää koskaan palata unohtuneeseen häkkiinsä, luukun taakse.
joka on nyt pysyvästi auki, kukaan ei enää voi sitä sulkea,
se on vapaa..
vaikka jääkin asumaan vanhaan tuttuun häkkiinsä.
..mutta se lentää sieltä usein, uuden Sydänystävänsä kanssa unelmien taivaalla, ystävän, joka näytti että vielä oli toivoa ja
joka opetti sen taas laulamaan rakkauden ja onnen lauluja..
ja jolla Pienisydänlintu havaitsi, myös kultaisen, ajan patinoiman ketjun jalassa, niin kuin sillä itselläänkin oli.
..mutta yhdessä ne eivät sitä ketjua, eivätkä ruostunutta häkkiä muistaneet, vaan ehkä jonain päivänä..
..he voisivat unohtaa että kummallakin oli ketju, itsensä siihen laittamat, kohtalonsormet olivat ne ajan kanssa sitoneet niin, jottei Pienisydänlintu enää ollut varma osaisiko solmuja aukaista..
..mutta nyt ketjut riittivät juuri siihen Pienensydänlinnun sydänpuunoksalle
ja siihen toinen, tämä jo rakkaaksi käynyt Sydänlintu
pyrähti usein istumaan.. sillä oli siinä jo oma paikkansa, vakituinen..
.ehkä kahdestaan jos heille aikaa annettaisiin... he löytäisivät kadonneen laulun..
******
****************************************************************
******
****************************************************************
Pieni Sydänlintu oli hämillään, se oli saanut maistaa vapautta,
mutta miksi sen sydänpuuhun oli kasvanut niin paljon okaita.
se pelkäsi niitä
Pieni sydänlintu sulki taas häkkinsä oven,
se ymmärsi että sen ei kuulunut haluta muuta.
se kiillotti kyynelillään häkkinsä kaltereita ja nyki varovasti ketjuaan,
josko siellä vielä olisi tunteita
kyllä siellä oli jotain. se jäi rauhallisena odottamaan,
mutta samalla se tiesi että sen sydänystävä lenteli tuolla jossain
ja ehkä kutsuikin sitä,
Pienisydänlintu toivoi niin,
mutta ei kuitenkaan enää uskaltanut lähteä häkistään,
vaikka se yhä kuulikin tuon rakkaan Sydänlintunsa laulun,
se oli saanut jo haavan...
Sillä oli tulevaisuus vain tässä häkissä
ja siihen se tyytyi...
Pienensydänlinnun tarina syntyi lukiessani kirjan: "Hänen varjonsa tarina"kirj.
Audrey Niffeneggerin, ehkä pari muutakin kirjaa vaikutti kertomukseen.
Myöhemmin luin Kahlil Gibramin runokokoelman:"Ajan virta" ja linturunot ovat "Särkyneet siivet" osasta. esim nämä:
"..tuona hetkenä tunsin jotakin, jollaista en ollut koskaan aiemmin tuntenut
,uuden mieltymyksen, joka lepäsi rauhallisena sydämessäni kuin henki,
joka leijaili vetten päällä mailmaa luotaessa, ja tuosta tunteesta syntyi
onne llisuuteni ja suruni."
onne
"..kunnes rakkaus tuli ja avsi sydämen ovet ja valaisi sen sopet. Rakkaus ravitsi minua puheellaan ja kyynelillään"
"...tämä satakieli jää eloon ja laulaa kunnes tulee pimeä ja kunnes kevät on ohi,
aina maailman loppuun saakka,ja se laulaa ikuisesti. Sen ääni ei vaikene, koska se tuo
elämän sydämeeni, sen siivet eivät katkea, koska niiden liike poistaa pilven sydämestäni."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)