perjantai 17. joulukuuta 2010

perjantai 21. toukokuuta 2010

...Näin unta ..

... näin unta että...kuolin..
heräsin ja tiesin että kuolin siinä unessa..näin itseni, sekä olin itseni..  makasin maassa ja näin kuolevani..kuolin..
 mutta miksi olin niin rauhallinen herättyäni, ei lainkaan pelottavaa enkä ollut kauhuissani..
Yritin painaa unen mieleeni, ennenkuin nukuin takaisin, mutta muistan silti vaan osan.. (jos osaisin paremmin piirtää


"Unessani oli muitakin ihmisiä , (tiesin unessa ketä, mutta en enää herätessä muistanut) ja tikapuut, ehkä useampikin...
tikapuut nojasi ..pilveen? tai en ainakaan muista taloa, puuta tai muuta sellaista.
kiipesin tikkaille ja olin n. puolivälissä näkyviä tikkaita

 kun siihen pyrähti parvi valkoisia, pörrösiä.. lintuja/lampaita/koiria?.. (mun rakas koirani on kuollut, santtu)
näin ne ja huusin : santtu..ja samassa putosin maahan/makasin maassa... musta huivi päässä,
 mutta ei kasvoja..en ainakaan nähnyt niita, tyhjää vaa../mutta siinä maatessani tiesin olevani minä ja kuolevani..ja myös näin sen,
en tidä miten kuolin.., mutta se tuntui helpolta..keveältä.. tuntui kuin siellä olisi ollut muitakin, kuolevia..."

 
En saa tätä unta mielestäni ja itselläni on vain muutama selitys unelleni..
Olen menossa pienellä porukalla jokilaivan kokosella paatilla päiväksi merelle, enkä osaa uida..
kokoviikon olen tutkaillut säätiedotuksia ja sunnuntaiksi luvataan sadetta, ehkä tuultakin..
sanovat jotta hukkumiskuolema on helppo.....
Nyt sitte tietysti pelkään jos ajetaan karille ja jokunen hukkuu, myös minä.. ,hmm...
Minulla on vanha n.30-40vuotta sitten lehdestä leikkaamani "Uni-Oraakkeli" jolta voi kysyä määrättyjä kysymyksiä, määrättyinä päivinä.
Sain sieltä vastauksen kysymykseen; "mitä uneni tarkoittaa? "  Vastaus oli  " se tarkoittaa surua ja huolia"  Mutta jos itse kuolen
mitä surua ja huolta siitä minulle tulee?

jos se taas tarkoittaa tätä mitä nyt pähkäilen nii.....en osaa tulkata...mitään..


Näikin voi unet toteutua


Meillä kasvaa partsin vieressä kaunis, itse istuttamani, valkoinen sireni pensas, melkein puu jo, 3,5m korkea.
Yläkerran Ritun kanssa ihastelimme sen valkoisia kukkia, kuin pilviä. Sanoin, otanko meille maljakkoon siitä oksat?
"Voisit ottaaki, hän vastas. Menin hakemaan tikkaita. Mulla on sellaiset A-tikkaat, turvalliset.
Laitoin ne pystyyn kaiteen viereen ja kiipesin ylös, pidin varoiksi kaiteesta kii. Ritu oli  sillä aikaa menny sisälle, joten yritin heittää oksaa hänen partsilleen. En saanut sitä kuitenkaan lentämään niin ylös, vaan se lensi kuin lintu... alas, pöydälle.
No, leikkasin toisen oksan ja huusin Ritun ulos. Olin kuullut väärin. Ei hän voinutkaan ottaa, poika oli allerginen.
No ei se mitään, laitan omaan vaasiin molemmat ja heitin sen toisenki alas pöydälle, myös se leijaili kauniisti alas ja aloin laskeutua tikkaita. Tikkaissa on kolme askelmaa ja ylätaso, jolla seisoin. Aloin mielessäni laskea 1, 2, 3 ja juttelimme samalla. Olin astumassa tikkaiden oikealta puolelta alas , kun huomasin että yksi askelma vielä ja aloin vetää jalkaani takaisin. Mutta tikkaat lähtivätkin kaatumaan oikealle, jalkani tavoitti lattian, mutta menetin tasapainoni, koska pidin vain kevyistä tikkaista kiinni. Lähdin kaatumaan, toinen jalka tikkailla ja kaaduin tikkaat sylissä lattialle.........
Tähän päättyi yhtäläisyys uneeni....oliko samanlainen?

Vasen käteni kaatoi mennessään auringonvarjon jalkoineen. Se kaatoi ison metallisen, pyörillä olevan kukka-alustan, joka nojasi kaidetta vasten. Iso, onneksi kevyt muovinen, tyhjä kukkapurkki, aluslautasineen lensi kolisten jonnekin. Kaatumiseni tuntui kestävän ikuisuuden. Yritin vilkuilla mitä takanani on, minkä päälle kaadun , onneksi ei ollut mitään. Muistin, pää ylös .Lopulta putosin suoraan pyrstölleni, lautalattialle, pomppasin vähän (näin muistan) ja alas, tikkaat edelleen sylissäni.

Voi pyhä jysäys, taivas pimeni, tähdet loisti ja ristiselässä kymmenen sentin kokoinen Tuska, Kipu. Kun tähdet sammui, ensimmäinen ajatukseni oli, että ylös ja sisälle. Toimiiko jalat...Kivun voimasta johtuen pelkäsin halvaantuvani. Aloin kontata sisäälle, kaikki toimii ja siinä kontatessani ajattelin että onneksi meillä on jo valmiiksi inva-asunto.Ei kynnyksiä, isot oviaukot ym. pärjää pyörätuolilla ;D ( mies kun aikoinaan) Yläkerran partsilta kuului "voi perkele" ja ovikello soi . Ritu ryntäsi kauhuissaan sisälle:" Kui kävi? Vienkö sairaalaan?" Ei hätää, kohta helpottaa, rauhoitu, sanoin ja makasin lattialla, jalat tuolilla, odottaen kivun laantumista. Ritu istui lattialle viereeni ja mies meni baarikaapille ja otti pienen, tuliaiskonjakki pullon sieltä ja antoi sen...Ritulle! Olisin revenny naurusta, jos olisin pystynyt...minähän se potilas olin ;DDD Tilanne oli mielestäni hiukan koominen.
Nyt, seuraaavana aamuna istun ja makaan sohvalla, särkylääkkeiden voimalla ja yritän pysyä paikallain. Vaikka nyt se on helppoa, kun muuhun ei ihan just pysty.
En olisi täällä tämmöstä töppöilyä, ihan omaa varomattomuuttani, kertonutkaa, mutta ku on toi uni.

perjantai 14. toukokuuta 2010

...jatkoa Kaarisillan jutustelulle...
















Härkä on liian mahtaileva, en tunnista itteeni siit. Oinas on vaatimattomampi, itsenäinen eläin jollon on kuitenki vahvat sarvet, joita se myös käyttää, raivatakseen vastoinkäymiset pois. Mutta tunnistan kuitenkin  itsessäni Härän  maanläheisyyden ja juurevuuden mitä arvostan ja vaalin.
Pajonko noi tähdet sit ihmisluonteeseen vaikuttaa, en tiedä, ei ol missää semmost tutkimust silmii osun.  Itse olen sitämielt et kait noi taivaankappaleet jotaa vaikuttaa, kuut ym. mutta elämä se sitte ja sen tapahtumat asiaa enempi muokkaa.. Ihmissuhteet kans vaikuttaa ja se mite paljon  yritämme toisiamme muutaa, esim parisuhteesssa.
Täytyyhän elämän tapahtumien johonki, jotai vaikuttaa, olisha se aika köyhää jos ei mittää vaikutteit mailmast itseensä "imis". Kyllä ihmismieli kestää muokkausta ja sen myötä voi se luonneki muuttua, toisinaan hyväänki suuntaan.. Perusluonne, uskon pysyy kyllä samana. Sattaapi sit vanhempana tulla "puhtaampana" esille, kun ei tarvitse enää "näyttää". Voi jo olla oma itsensä. Tai tiedähäntä..;)






lauantai 17. huhtikuuta 2010

Elämä järkkyy..pitääkö vain jaksaa eteenpäin?



Tarina:
Kylän lähellä oli pieni metsä ja siellä kasvoi iso mänty. Vuosikymmeniä siinä vakaana seisten, hiljaa hymisten tuulen mukana.
 Niin ettei kylässä kukaan enää muistanut puun olemassaoloa, mitenkään erikseen. Se vain oli siellä aina. Kaikki tiesivät sen.
 Sen luo tehtiin treffejä, kerrottiin sydänsuruja, riitoja, milloin mitäkin mieltä painavaa.
Se vaan hiljaa kuunteli, oli paikalla. Milloin joku tuli sen juurelle itkien huoliaan,
menetettyä rakkauttaan..tai muuten järjestelemäänn ajatuksiaan. Nojaten puun rosoiseen pintaan, saaden siitä lohtua.
Sen ympärille kasvoi toisia puita. Korkeampiakin, mutta pienemmän tuntuisia. Jokunen kaadettiin, ihan vierestä jopa..ja vuodet kului..
Sitten eräänä päivänä, aivan tavallisena, arkisena päivänä... kuului metsästä hiljainen humahdus....ei muuta...
Silti kaikki havahtuivat..mikä se oli?? Mikä se huokaus oli?  mitä tapahtui?? MetsänSuurin Puu oli hiljaa kaatunut pois.
Sen sisällä jokin petti. Se oli niin huolehtinut jotta kaikki mahtuisivat sen oksien varjoon, jottei se itse huomannut voimiena hiljaa ehtyvän.
Niin se päätti kaatua..hiljaa pois...
EI, EI!  Miten nyt eletään? Mihin nyt turvataan?... huolet kannetaan?.. mistä neuvoa kysytään? .. voimia saadaan....
Niin piti kylän väen jatkaa elämäänsä ilman Metsän Suurinta Puuta...ja pikkuhiljaa elämä taas alkoi soljua omaa tahtiaan, oli pakko.
 Mutta kukaan ei koskaan unohtanut Sitä puuta!
"Niin hiljaa kaatui Metsän Suurin Puu,
vaa silti,
siihen kaikki havahtuu."

Tämän kertomuksen omistan serkulleni.