Loukkasin jalkani ja siihen laitettiin kipsi. Tunsin itseni aika avuttomaksi, yhden jalan kanssa. ”ei sitten yhtään jalan päälle..sanottii..annettiin kepit . Niinpä niin, mahdoton toteuttaa. Sanoin jotta ”ei käy, kädet ei kanna, ovat myös loukkaantuneet...”no keksikää joku keino..jep että sitärataa...
Sama kun yritin soittaa terveysasemalle ja saamani numero ei vastannut. soitin sinne, soitin tänne, aina annettiin uusi numero, josta ei vastattu. Lopulta ympyrä sulkeutui ja olin alkupisteessä, jossa asia sitten kuitenkin hoitui.
Tuli mieleen se kansakouluaikainen tarina Elias Lönnrotin tuohenpalasta..
”Lönnrot kierteli nuorena miehenä pitkin suomea, torpasta torppaan ja kirjoitti muistiin kansan tarinoita ja lauluja. Vieras ja oppinut herra kun oli, pyysivät kylän eukot häneltä neuvoja milloin mihinkin asiaa. Kerran oli lehmä sairas ja Lönnrotia pyydettiin sitä katsomaan. No eihän hän mitään eläimestä ymmärtänyt mutta arveli et ähky sil oli, muttei tiennyt mikä siihe auttas. Hän otti tuohenpalan ja kirjoitti siihe jotain , kiersi sen rullalle ja ripusti narulla lehmän kaulaan, sanoen, ”tätä ei sitte saa avata koskaan, pitäkää tätä kaulassa kunnes lehmä paranee.” Myöhemmin vanhana miehenä hän kulki jälleen samoilla seuduilla ja sattui sairastumaa. Kylän eukko toi hänelle sen saman tuohenpalan ja laittoi kaulaan sanoen: ”pitäkää tätä kaulassa niin paranette, mutta älkää aukasko sitä.” Kiekura tuntui Lönnrotista tutulta ja hän aukasi sen..ja röjähti nauramaan, niin että tauti unohtui.. Tuohessa luki jotta: jossei lehmä parane, ni kuolkoon!"
Kotiin tultuani rupesin ymmärtämään miksi jossain maissa tehdään niin paljon lapsia ja on isoja perheitä. Siellä olisi aina apua saatavilla…jos minäkin olisin aikoinani….olisi joku auttamassa. Mutta vois olla ettei sekään auttas, nykyään kun nuo lapset leviävät ympäri maata ja sieltä harvoin ehditään vanhempia tapaamaan, hyvä ku muistavat, silloin tällöin.
Naapurin rouva oli vähä allapäin, sano et nää pyhät tuntuu niin yksinäisiltä, kun aina ennen ollaan oltu koko perhe pääsiäisenä yhdessä. Tänävuonna heilläkin lapset oli kuka missäkin perheineen. Sama se mullakin, kun kävin oman äitini luona pitenpinä lomina.
Enpä tuota minäkään paljoa ole ”paikallani vanhentunu,” aina on jotain pitäny klenkata hakemaa, millon vettä millon kirjaa, ”käskyttämään” kun en ole oppinut. On ollu helpompi tehdä itse, ku pyytää vastahakosta apua. Kyllähän mies auttaa, mutta kaikkea ei miehetkään ”osaa” Onneksi on nää pyhät. Ehtii pahimmat kivut häipyy, ennen kuin arki alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti