Olin kerran vähäaikaa töis

 .....täs paikas...aika rankkaa, kokemattomalle. Kaikenlaisii ajatuksii herätti...


Säv. paholaisen karjalauma..                kirj.-91 tj
  
  Viimeinen Talssi...

Kun Kupittaalta kerran kylvettäjän homman sain,
niin mietin että hullu minä varmaan olen kai..
kun karjalaumaa tällaista mä pesen päivittäin,
ja puserotkin heille autan  aina oikein päin,
                                     ...autan oikein päin.
Hullu vai eeii..
hullu vai eeii..
paineet mailman...

Hei kuules Poika Aatamin, sä niistä nenäsi,
sä mihin kaikki viisaat neuvot äidin kadotit?
Tais mailma viedä päästäsi, ne kaikki hui ja hai,
kun elämä sun pääsi täyteen reikiä se sai,
                                            ..reikiä vain sai.
Hullu vai eeii...
hullu vai eeii...
Paineet mailman..

Mä myöskin mietin kump´on hullu, minä vaiko hän..
kuka tietää kumpi meist´ on sairas enemmän..
ja kuka tietää milloin tulee kolhu viimeinen,
ja Kupittaalla käytäviä hiljaa mittailen...
                                           hiljaa mittailen...
                                                hiljaa mittailen...
                                                     hiljaa mittailen....

saavuttamaton

poika käveli lumotussa metsässä.. hän hieman pelkäsi metsää,,,

siitä oli kerrottu lapsille kaikenlaisia tarinoita pelottaviakin..

isompana poika tajusi että kaikki ei ehkä ollutkaan totta,, mutta metsään liittyi silti jotain outoa.. taikuuttakin..

taas kerran poika oli siellä. oli jo tullut pimeää ja kuu oli nousemassa..

poika tuli vuoren luo.. se oli suuri ja kivinen vuori..

jonka yhden sivun, huipulta valunut vesi oli hionut kiiltäväksi, ja se loisti kuun valossa kuin peili..

poika katsoi tarkemmin ja oli huomaavinaan vuoren kiiltävässä pinnassa jotain..

kuin kasvot.. nuoren neidon kasvot..  sen tekee kuun valo, hän ajatteli ja jäi katselemaan.

 Kasvot olivat kauniit, niin nuoret ja lempeät.. kauan poika siinä seisoi,

 kunnes kuu siirtyi ja häivytti kuvajaisen

 poika palasi aina täydenkuun aikaan ja ihaili vuoren kasvoja..

jos taivas sattui olemaan pilvessä, poika oli aivan epätoivoinen..

niin hän halusi kasvot nähdä.

koko kesän poika kävi vuorella ja ihaili neitoa. hän alkoi puhua kasvoille ja

pikkuhiljaa hän rakastui vuoren neitoon.

erään täysikuun aikaan hän istui taas ja

katseli neidon kasvoja, hän oli surullinen kun ei voinut saada kaltaistaan neitoa omakseen, kun jokin pilvi liukui kuun ohi ja pojasta tuntui kuin neito olisi hymyillyt hänelle.

 ”voi tee se uudelleen!”

poika pyysi, ” hymyile vielä ” ja neito hymyili.. siitä lähtien poika ja neito katselivat

toisiaan hymyillen ja pojasta tuntui jotta hän olisi ymmärtänyt neidon puhettakin. poika oli rakastunut ja tuskainen kun ei voinut viedä vuorta mukanaan kotipihalleen.

hän mietti ja mietti

ja toi kerran mukanaan hakun ja lapion sekä kärryt.

hän oli päättänyt yrittää irrottaa kasvot vuoren kyljestä ja viedä kotiinsa.

”sinun on vietävä koko vuori, et voi saada vain kasvojani, olen vuori...” hän kuuli

poika itki, hän tiesi ettei koskaan voisi saada vuorta omakseen, viedä kotiinsa.

mutta sen jälkeen hän aina neidon luona käydessään irrotti pienen lohkareen vuoresta ja vei mukanaan,

pikku hiljaa hän kokosi niistä pihalleen pienen vuoren, muistoksi neidosta.

neidon kasvoihin hän ei tohtinut koskea,

vaan ihaili ja kaipasi niitä kaukaa, koko loppu elämänsä ajan. Joskus kun joku ohikulkija kyseli pientä kivikasaa pihallaan, hän surumielisesti hymyillen vastasi.. muistoja, muistoja vain...

tetra

Sydänlintu

 Avasin häkin oven ja annoin Sydänlinnulle vapauden lentää….

katsella, josko se vielä saisi lämpöä.. ennen kuin arjen halla sen kohmettaisi iäksi...

Pienisydänlintu havahtui häkissään... missä se oli torkkunut hiljaa monta vuotta. jokin liikutti sitä. kummasti sykähdytti.

 Pienisydänlintu avasi silmänsä ja tunsi jotain mitä ei ollut pitkään aikaan tuntenut.. lämpöä, ihastusta.

 se heräsi, oikoi siipiään ja alkoi sukia niitä.. "mitähän se oli," se mietti.

siitä lähtien se alkoi vilkuilla, ennen niin kultaisen häkin kaltereitten läpi, josko se häivähdys uusiintuisi.. "nyt en nuku enää "se ajatteli, ”haluan kokea sen uudelleen.. 
                                          voisin ehkä jälleen lentää....”

sen häkki oli ajan patinoima ja arjen lyttyyn luhistama..

unohdettuna vaipunut vinoon,,, se oli unohdettu niin moneksi vuodeksi...

Pienisydänlintu oli valppaana, -viimein, eräänä päivänä se havaitsi saman lämmön lähteen, toisen Sydänlinnun,  saman joka oli sen herättänyt..

Pienisydänlintu tuli ensin arasti ulos häkistään, kunnes hetkenpäästä meni ja nokkasi.. varovasti vierasta, luvatonta tulta..

”hei olet herättänyt minut..” se sanoi…

kipinä syttyi.. hetken se roihahti niin että Pienisydänlintu luuli maailman nähneen..

se lensi nopeasti takaisin omaan häkkiinsä..

mutta nyt olivatkin häkin kalterit kirkkaammat ja

sydänlintu alkoi useammin, lentää ulos..

etsi herättäjäänsä, havahduttajaansa.

sen sulatkin alkoivat kirkastua ja se lauloi kepeämmin..

..oikeastaan se oli jo kaikki laulutkin unohtanut...

..sitten se yllättäen kuuli laulua myös ulkopuolelta.. sen sydänpuuhun oli lentänyt tuo toinen Sydänlintu.

 Pienisydänlintu etsi hyvän ja mukavan oksan ja teki tilaa vierelleen,

tuon ystävän tulla.

se lentelee ja laulaa nyt onnessaan,

 koska, tuo toinen, sille jo niin tutuksi tullut Sydänlintu laulaa sen kanssa.

.. se ei aio enää koskaan palata unohtuneeseen häkkiinsä, luukun taakse.

joka on nyt pysyvästi auki, kukaan ei enää voi sitä sulkea,

se on vapaa..

vaikka jääkin asumaan vanhaan tuttuun häkkiinsä.

 ..mutta se lentää sieltä usein, uuden Sydänystävänsä kanssa unelmien taivaalla, ystävän, joka näytti että vielä oli toivoa ja

 joka opetti sen taas laulamaan rakkauden ja onnen lauluja..

ja jolla Pienisydänlintu havaitsi, myös kultaisen, ajan patinoiman ketjun jalassa, niin kuin sillä itselläänkin oli.

..mutta yhdessä ne eivät sitä ketjua, eivätkä ruostunutta häkkiä muistaneet, vaan ehkä jonain päivänä..

..he voisivat unohtaa että kummallakin oli ketju, itsensä siihen laittamat, kohtalonsormet olivat ne ajan kanssa sitoneet niin, jottei Pienisydänlintu enää ollut varma osaisiko solmuja aukaista..

..mutta nyt ketjut riittivät juuri siihen Pienensydänlinnun sydänpuunoksalle

ja siihen toinen, tämä jo rakkaaksi käynyt Sydänlintu

pyrähti usein istumaan..      sillä oli siinä jo oma paikkansa, vakituinen..

.ehkä kahdestaan jos heille aikaa annettaisiin... he löytäisivät kadonneen laulun..
                                                               ******

****************************************************************

 

Pieni Sydänlintu oli hämillään, se oli saanut maistaa vapautta,

mutta miksi sen sydänpuuhun oli kasvanut niin paljon okaita.

se pelkäsi niitä

Pieni sydänlintu sulki taas häkkinsä oven,

se ymmärsi että sen ei kuulunut haluta muuta.

se kiillotti kyynelillään häkkinsä kaltereita ja nyki varovasti ketjuaan,

josko siellä vielä olisi tunteita

kyllä siellä oli jotain. se jäi rauhallisena odottamaan,

mutta samalla se tiesi että sen sydänystävä lenteli tuolla jossain

 ja ehkä kutsuikin sitä,

Pienisydänlintu toivoi niin,

mutta ei kuitenkaan enää uskaltanut lähteä häkistään,

vaikka se yhä kuulikin tuon rakkaan Sydänlintunsa laulun,

se oli saanut jo haavan...

Sillä oli tulevaisuus vain tässä häkissä

ja siihen se tyytyi...

 Pienensydänlinnun tarina syntyi lukiessani kirjan: "Hänen varjonsa tarina"kirj.

Audrey Niffeneggerin, ehkä pari muutakin kirjaa vaikutti kertomukseen.

Myöhemmin luin Kahlil Gibramin runokokoelman:"Ajan virta" ja linturunot ovat "Särkyneet siivet" osasta. esim nämä:

"..tuona hetkenä tunsin jotakin, jollaista en ollut koskaan aiemmin tuntenut

,uuden mieltymyksen, joka lepäsi rauhallisena sydämessäni kuin henki,

joka leijaili vetten päällä mailmaa luotaessa, ja tuosta tunteesta syntyi
onnellisuuteni ja suruni."

"..kunnes rakkaus tuli ja avsi sydämen ovet ja valaisi sen sopet. Rakkaus ravitsi minua puheellaan ja kyynelillään"

"...tämä satakieli jää eloon ja laulaa kunnes tulee pimeä ja kunnes kevät on ohi,

aina maailman loppuun saakka,ja se laulaa ikuisesti. Sen ääni ei vaikene, koska se tuo

elämän sydämeeni, sen siivet eivät katkea, koska niiden liike poistaa pilven sydämestäni."

 

Hyvää Joulua!

...Näin unta ..

... näin unta että...kuolin..
heräsin ja tiesin että kuolin siinä unessa..näin itseni, sekä olin itseni..  makasin maassa ja näin kuolevani..kuolin..
 mutta miksi olin niin rauhallinen herättyäni, ei lainkaan pelottavaa enkä ollut kauhuissani..
Yritin painaa unen mieleeni, ennenkuin nukuin takaisin, mutta muistan silti vaan osan.. (jos osaisin paremmin piirtää

"Unessani oli muitakin ihmisiä , (tiesin unessa ketä, mutta en enää herätessä muistanut) ja tikapuut, ehkä useampikin...
tikapuut nojasi ..pilveen? tai en ainakaan muista taloa, puuta tai muuta sellaista.
kiipesin tikkaille ja olin n. puolivälissä näkyviä tikkaita
 kun siihen pyrähti parvi valkoisia, pörrösiä.. lintuja/lampaita/koiria?.. (mun rakas koirani on kuollut, santtu)
näin ne ja huusin : santtu..ja samassa putosin maahan/makasin maassa... musta huivi päässä,
 mutta ei kasvoja..en ainakaan nähnyt niita, tyhjää vaa../mutta siinä maatessani tiesin olevani minä ja kuolevani..ja myös näin sen,
en tidä miten kuolin.., mutta se tuntui helpolta..keveältä.. tuntui kuin siellä olisi ollut muitakin, kuolevia..."
 
En saa tätä unta mielestäni ja itselläni on vain muutama selitys unelleni..
Olen menossa pienellä porukalla jokilaivan kokosella paatilla päiväksi merelle, enkä osaa uida..
kokoviikon olen tutkaillut säätiedotuksia ja sunnuntaiksi luvataan sadetta, ehkä tuultakin..
sanovat jotta hukkumiskuolema on helppo.....
Nyt sitte tietysti pelkään jos ajetaan karille ja jokunen hukkuu, myös minä.. ,hmm...
Minulla on vanha n.30-40vuotta sitten lehdestä leikkaamani "Uni-Oraakkeli" jolta voi kysyä määrättyjä kysymyksiä, määrättyinä päivinä.
Sain sieltä vastauksen kysymykseen; "mitä uneni tarkoittaa? "  Vastaus oli  " se tarkoittaa surua ja huolia"  Mutta jos itse kuolen
mitä surua ja huolta siitä minulle tulee?
jos se taas tarkoittaa tätä mitä nyt pähkäilen nii.....en osaa tulkata...mitään..

Näikin voi unet toteutua

Meillä kasvaa partsin vieressä kaunis, itse istuttamani, valkoinen sireni pensas, melkein puu jo, 3,5m korkea.
Yläkerran Ritun kanssa ihastelimme sen valkoisia kukkia, kuin pilviä. Sanoin, otanko meille maljakkoon siitä oksat?
"Voisit ottaaki, hän vastas. Menin hakemaan tikkaita. Mulla on sellaiset A-tikkaat, turvalliset.
Laitoin ne pystyyn kaiteen viereen ja kiipesin ylös, pidin varoiksi kaiteesta kii. Ritu oli  sillä aikaa menny sisälle, joten yritin heittää oksaa hänen partsilleen. En saanut sitä kuitenkaan lentämään niin ylös, vaan se lensi kuin lintu... alas, pöydälle.
No, leikkasin toisen oksan ja huusin Ritun ulos. Olin kuullut väärin. Ei hän voinutkaan ottaa, poika oli allerginen.
No ei se mitään, laitan omaan vaasiin molemmat ja heitin sen toisenki alas pöydälle, myös se leijaili kauniisti alas ja aloin laskeutua tikkaita. Tikkaissa on kolme askelmaa ja ylätaso, jolla seisoin. Aloin mielessäni laskea 1, 2, 3 ja juttelimme samalla. Olin astumassa tikkaiden oikealta puolelta alas , kun huomasin että yksi askelma vielä ja aloin vetää jalkaani takaisin. Mutta tikkaat lähtivätkin kaatumaan oikealle, jalkani tavoitti lattian, mutta menetin tasapainoni, koska pidin vain kevyistä tikkaista kiinni. Lähdin kaatumaan, toinen jalka tikkailla ja kaaduin tikkaat sylissä lattialle.........
Tähän päättyi yhtäläisyys uneeni....oliko samanlainen?

Vasen käteni kaatoi mennessään auringonvarjon jalkoineen. Se kaatoi ison metallisen, pyörillä olevan kukka-alustan, joka nojasi kaidetta vasten. Iso, onneksi kevyt muovinen, tyhjä kukkapurkki, aluslautasineen lensi kolisten jonnekin. Kaatumiseni tuntui kestävän ikuisuuden. Yritin vilkuilla mitä takanani on, minkä päälle kaadun , onneksi ei ollut mitään. Muistin, pää ylös .Lopulta putosin suoraan pyrstölleni, lautalattialle, pomppasin vähän (näin muistan) ja alas, tikkaat edelleen sylissäni.

Voi pyhä jysäys, taivas pimeni, tähdet loisti ja ristiselässä kymmenen sentin kokoinen Tuska, Kipu. Kun tähdet sammui, ensimmäinen ajatukseni oli, että ylös ja sisälle. Toimiiko jalat...Kivun voimasta johtuen pelkäsin halvaantuvani. Aloin kontata sisäälle, kaikki toimii ja siinä kontatessani ajattelin että onneksi meillä on jo valmiiksi inva-asunto.Ei kynnyksiä, isot oviaukot ym. pärjää pyörätuolilla ;D ( mies kun aikoinaan) Yläkerran partsilta kuului "voi perkele" ja ovikello soi . Ritu ryntäsi kauhuissaan sisälle:" Kui kävi? Vienkö sairaalaan?" Ei hätää, kohta helpottaa, rauhoitu, sanoin ja makasin lattialla, jalat tuolilla, odottaen kivun laantumista. Ritu istui lattialle viereeni ja mies meni baarikaapille ja otti pienen, tuliaiskonjakki pullon sieltä ja antoi sen...Ritulle! Olisin revenny naurusta, jos olisin pystynyt...minähän se potilas olin ;DDD Tilanne oli mielestäni hiukan koominen.
Nyt, seuraaavana aamuna istun ja makaan sohvalla, särkylääkkeiden voimalla ja yritän pysyä paikallain. Vaikka nyt se on helppoa, kun muuhun ei ihan just pysty.
En olisi täällä tämmöstä töppöilyä, ihan omaa varomattomuuttani, kertonutkaa, mutta ku on toi uni.

...jatkoa Kaarisillan jutustelulle...

Härkä on liian mahtaileva, en tunnista itteeni siit. Oinas on vaatimattomampi, itsenäinen eläin jollon on kuitenki vahvat sarvet, joita se myös käyttää, raivatakseen vastoinkäymiset pois. Mutta tunnistan kuitenkin  itsessäni Härän  maanläheisyyden ja juurevuuden mitä arvostan ja vaalin.
Pajonko noi tähdet sit ihmisluonteeseen vaikuttaa, en tiedä, ei ol missää semmost tutkimust silmii osun.  Itse olen sitämielt et kait noi taivaankappaleet jotaa vaikuttaa, kuut ym. mutta elämä se sitte ja sen tapahtumat asiaa enempi muokkaa.. Ihmissuhteet kans vaikuttaa ja se mite paljon  yritämme toisiamme muutaa, esim parisuhteesssa.

Täytyyhän elämän tapahtumien johonki, jotai vaikuttaa, olisha se aika köyhää jos ei mittää vaikutteit mailmast itseensä "imis". Kyllä ihmismieli kestää muokkausta ja sen myötä voi se luonneki muuttua, toisinaan hyväänki suuntaan.. Perusluonne, uskon pysyy kyllä samana. Sattaapi sit vanhempana tulla "puhtaampana" esille, kun ei tarvitse enää "näyttää". Voi jo olla oma itsensä. Tai tiedähäntä..;)

Elämä järkkyy..pitääkö vain jaksaa eteenpäin?

Tarina:
Kylän lähellä oli pieni metsä ja siellä kasvoi iso mänty. Vuosikymmeniä siinä vakaana seisten, hiljaa hymisten tuulen mukana.
 Niin ettei kylässä kukaan enää muistanut puun olemassaoloa, mitenkään erikseen. Se vain oli siellä aina. Kaikki tiesivät sen.
 Sen luo tehtiin treffejä, kerrottiin sydänsuruja, riitoja, milloin mitäkin mieltä painavaa.
Se vaan hiljaa kuunteli, oli paikalla. Milloin joku tuli sen juurelle itkien huoliaan,
menetettyä rakkauttaan..tai muuten järjestelemäänn ajatuksiaan. Nojaten puun rosoiseen pintaan, saaden siitä lohtua.
Sen ympärille kasvoi toisia puita. Korkeampiakin, mutta pienemmän tuntuisia. Jokunen kaadettiin, ihan vierestä jopa..ja vuodet kului..
Sitten eräänä päivänä, aivan tavallisena, arkisena päivänä... kuului metsästä hiljainen humahdus....ei muuta...
Silti kaikki havahtuivat..mikä se oli?? Mikä se huokaus oli?  mitä tapahtui?? MetsänSuurin Puu oli hiljaa kaatunut pois.
Sen sisällä jokin petti. Se oli niin huolehtinut jotta kaikki mahtuisivat sen oksien varjoon, jottei se itse huomannut voimiena hiljaa ehtyvän.
Niin se päätti kaatua..hiljaa pois...
EI, EI!  Miten nyt eletään? Mihin nyt turvataan?... huolet kannetaan?.. mistä neuvoa kysytään? .. voimia saadaan....
Niin piti kylän väen jatkaa elämäänsä ilman Metsän Suurinta Puuta...ja pikkuhiljaa elämä taas alkoi soljua omaa tahtiaan, oli pakko.
 Mutta kukaan ei koskaan unohtanut Sitä puuta!
"Niin hiljaa kaatui Metsän Suurin Puu,
vaa silti,
siihen kaikki havahtuu."

Tämän kertomuksen omistan serkulleni.