En enää..

En enää ikinä särje sydäntäni,
tuntea tätä tuskaa..
  halua en..
se imee kaiken arjen
  vie voiman pyhistä,
Ystävät tervehtii..
  Kuka olet? kysyn,
kävelen päin seiniä,
  ovia huomaamatta,
koko maailma, elämä..
  kylmänä pysyy...
Sydän on tulessa,
päältä jäässä,
se muistoissa elää
ei järkeä päässä.
tuntea tätä tuskaa
enää koskaan halua en.

tetra

Kortin kirvoittamaa.

.

.
Jäähyväiset Rakkaalleni..joka unohti...

sua vuosia oon sydämessäin kantanut
nyt huomaan, et mulle tarpeeksi antanut

en sulta lohtua sieluunu saanut
et sydäntäsi kanssain jaanut

"oli kivaa, kiitos siitä"
 ei mulle enää riitä

en sua pahalla muistele
enkä elämälles päätäin puistele

on rakastunut sydän kuin heikointa lasia
se kestää kolhut, sitä riko ei arkiset asiat

vaan yksi rakkaan ohi mennyt katse,
      tai unohdettu hellä sana
      voi särkeä sen ikuisiksi ajoiksi..
pirstoa tunteet pieniksi paloiksi.

sinä tunteistani soppaa keitit,
kun ei enää maistunut
minut pois kuin roskan heitit

****************
Sydämeni kristallipalaset uppoavat ikuiseen kyynelmereen...
tj

runo

 Kaipaus

 minusta tuntuu etten halua sinua enää ikinä nähdä
  ...ja kuitenkin haluan, enemmän kuin silmäni kestää,

  minusta tuntuu etten halua sinua enää ikinä koskea,
  ...ja kuitenkin haluan, niin että ihoani polttaa.

  minusta tuntuu etten syliisi enää ikinä halua
  ....ja kuitenkin haluan enemmän kui sydämeni kestää...

  siis kun tapaamme minun pitäisi olla
  sokea, palanut karrelle ja sydän pysähtynyt

  kuitenkin olen vain onnellinen kun sinut taas nään,
  olet silmieni valo, ihoni voide ja sydämeni syke...

  Vain sydän, voi olla aina oikean ikäinen,
  Rakkaudelle.

***********************************************

Koska vuodatuksen blogeihin ei tällä hetkellä pääse, aloin selailee vanhoi atc-korttejani.

 Kotilaiskal on "atc--korttista runo-haaste" blogissaan, ni täs on sihe sit päivastane vastaus .Elikkä Atc-kortista runo. Runo on kyl parivuot vanha, mut...

Täs sit vastaus sihe runoon:

                                                                                                 Yötön yö

 Pidän kuvan tääl vaa senaikaa ko sen taas saa Pivoon, jos saa.

Kortin inspiroimana..

Rakas.....

vaihdoin tänään lakanat,

ne siniset, Sinua varten laitetut.

                          siitähän on jo aikaa…..

 Mutta nyt jo kaduttaa,

 vielä niissä tuoksusi tunnen,

 näen valkoiset reitesi,

 rakkaan pömppömasusi,

                          hiestä kiiltavän rintasi….

Olisiko vielä pitänyt odottaa,
                muistojen haalistumista,

                         vai heittääkö lakanat pois,

 antaa jollekin,
  jolle ne eivät muistoja luo.

              .. pystynkö niissä nukkumaan,,,
                          toisen vieressä.

                           miksi elämä sydämen kanssa on joskus näin vaikeaa

Olin kerran vähäaikaa töis

 .....täs paikas...aika rankkaa, kokemattomalle. Kaikenlaisii ajatuksii herätti...


Säv. paholaisen karjalauma..                kirj.-91 tj
  
  Viimeinen Talssi...

Kun Kupittaalta kerran kylvettäjän homman sain,
niin mietin että hullu minä varmaan olen kai..
kun karjalaumaa tällaista mä pesen päivittäin,
ja puserotkin heille autan  aina oikein päin,
                                     ...autan oikein päin.
Hullu vai eeii..
hullu vai eeii..
paineet mailman...

Hei kuules Poika Aatamin, sä niistä nenäsi,
sä mihin kaikki viisaat neuvot äidin kadotit?
Tais mailma viedä päästäsi, ne kaikki hui ja hai,
kun elämä sun pääsi täyteen reikiä se sai,
                                            ..reikiä vain sai.
Hullu vai eeii...
hullu vai eeii...
Paineet mailman..

Mä myöskin mietin kump´on hullu, minä vaiko hän..
kuka tietää kumpi meist´ on sairas enemmän..
ja kuka tietää milloin tulee kolhu viimeinen,
ja Kupittaalla käytäviä hiljaa mittailen...
                                           hiljaa mittailen...
                                                hiljaa mittailen...
                                                     hiljaa mittailen....

saavuttamaton

poika käveli lumotussa metsässä.. hän hieman pelkäsi metsää,,,

siitä oli kerrottu lapsille kaikenlaisia tarinoita pelottaviakin..

isompana poika tajusi että kaikki ei ehkä ollutkaan totta,, mutta metsään liittyi silti jotain outoa.. taikuuttakin..

taas kerran poika oli siellä. oli jo tullut pimeää ja kuu oli nousemassa..

poika tuli vuoren luo.. se oli suuri ja kivinen vuori..

jonka yhden sivun, huipulta valunut vesi oli hionut kiiltäväksi, ja se loisti kuun valossa kuin peili..

poika katsoi tarkemmin ja oli huomaavinaan vuoren kiiltävässä pinnassa jotain..

kuin kasvot.. nuoren neidon kasvot..  sen tekee kuun valo, hän ajatteli ja jäi katselemaan.

 Kasvot olivat kauniit, niin nuoret ja lempeät.. kauan poika siinä seisoi,

 kunnes kuu siirtyi ja häivytti kuvajaisen

 poika palasi aina täydenkuun aikaan ja ihaili vuoren kasvoja..

jos taivas sattui olemaan pilvessä, poika oli aivan epätoivoinen..

niin hän halusi kasvot nähdä.

koko kesän poika kävi vuorella ja ihaili neitoa. hän alkoi puhua kasvoille ja

pikkuhiljaa hän rakastui vuoren neitoon.

erään täysikuun aikaan hän istui taas ja

katseli neidon kasvoja, hän oli surullinen kun ei voinut saada kaltaistaan neitoa omakseen, kun jokin pilvi liukui kuun ohi ja pojasta tuntui kuin neito olisi hymyillyt hänelle.

 ”voi tee se uudelleen!”

poika pyysi, ” hymyile vielä ” ja neito hymyili.. siitä lähtien poika ja neito katselivat

toisiaan hymyillen ja pojasta tuntui jotta hän olisi ymmärtänyt neidon puhettakin. poika oli rakastunut ja tuskainen kun ei voinut viedä vuorta mukanaan kotipihalleen.

hän mietti ja mietti

ja toi kerran mukanaan hakun ja lapion sekä kärryt.

hän oli päättänyt yrittää irrottaa kasvot vuoren kyljestä ja viedä kotiinsa.

”sinun on vietävä koko vuori, et voi saada vain kasvojani, olen vuori...” hän kuuli

poika itki, hän tiesi ettei koskaan voisi saada vuorta omakseen, viedä kotiinsa.

mutta sen jälkeen hän aina neidon luona käydessään irrotti pienen lohkareen vuoresta ja vei mukanaan,

pikku hiljaa hän kokosi niistä pihalleen pienen vuoren, muistoksi neidosta.

neidon kasvoihin hän ei tohtinut koskea,

vaan ihaili ja kaipasi niitä kaukaa, koko loppu elämänsä ajan. Joskus kun joku ohikulkija kyseli pientä kivikasaa pihallaan, hän surumielisesti hymyillen vastasi.. muistoja, muistoja vain...

tetra

Sydänlintu

 Avasin häkin oven ja annoin Sydänlinnulle vapauden lentää….

katsella, josko se vielä saisi lämpöä.. ennen kuin arjen halla sen kohmettaisi iäksi...

Pienisydänlintu havahtui häkissään... missä se oli torkkunut hiljaa monta vuotta. jokin liikutti sitä. kummasti sykähdytti.

 Pienisydänlintu avasi silmänsä ja tunsi jotain mitä ei ollut pitkään aikaan tuntenut.. lämpöä, ihastusta.

 se heräsi, oikoi siipiään ja alkoi sukia niitä.. "mitähän se oli," se mietti.

siitä lähtien se alkoi vilkuilla, ennen niin kultaisen häkin kaltereitten läpi, josko se häivähdys uusiintuisi.. "nyt en nuku enää "se ajatteli, ”haluan kokea sen uudelleen.. 
                                          voisin ehkä jälleen lentää....”

sen häkki oli ajan patinoima ja arjen lyttyyn luhistama..

unohdettuna vaipunut vinoon,,, se oli unohdettu niin moneksi vuodeksi...

Pienisydänlintu oli valppaana, -viimein, eräänä päivänä se havaitsi saman lämmön lähteen, toisen Sydänlinnun,  saman joka oli sen herättänyt..

Pienisydänlintu tuli ensin arasti ulos häkistään, kunnes hetkenpäästä meni ja nokkasi.. varovasti vierasta, luvatonta tulta..

”hei olet herättänyt minut..” se sanoi…

kipinä syttyi.. hetken se roihahti niin että Pienisydänlintu luuli maailman nähneen..

se lensi nopeasti takaisin omaan häkkiinsä..

mutta nyt olivatkin häkin kalterit kirkkaammat ja

sydänlintu alkoi useammin, lentää ulos..

etsi herättäjäänsä, havahduttajaansa.

sen sulatkin alkoivat kirkastua ja se lauloi kepeämmin..

..oikeastaan se oli jo kaikki laulutkin unohtanut...

..sitten se yllättäen kuuli laulua myös ulkopuolelta.. sen sydänpuuhun oli lentänyt tuo toinen Sydänlintu.

 Pienisydänlintu etsi hyvän ja mukavan oksan ja teki tilaa vierelleen,

tuon ystävän tulla.

se lentelee ja laulaa nyt onnessaan,

 koska, tuo toinen, sille jo niin tutuksi tullut Sydänlintu laulaa sen kanssa.

.. se ei aio enää koskaan palata unohtuneeseen häkkiinsä, luukun taakse.

joka on nyt pysyvästi auki, kukaan ei enää voi sitä sulkea,

se on vapaa..

vaikka jääkin asumaan vanhaan tuttuun häkkiinsä.

 ..mutta se lentää sieltä usein, uuden Sydänystävänsä kanssa unelmien taivaalla, ystävän, joka näytti että vielä oli toivoa ja

 joka opetti sen taas laulamaan rakkauden ja onnen lauluja..

ja jolla Pienisydänlintu havaitsi, myös kultaisen, ajan patinoiman ketjun jalassa, niin kuin sillä itselläänkin oli.

..mutta yhdessä ne eivät sitä ketjua, eivätkä ruostunutta häkkiä muistaneet, vaan ehkä jonain päivänä..

..he voisivat unohtaa että kummallakin oli ketju, itsensä siihen laittamat, kohtalonsormet olivat ne ajan kanssa sitoneet niin, jottei Pienisydänlintu enää ollut varma osaisiko solmuja aukaista..

..mutta nyt ketjut riittivät juuri siihen Pienensydänlinnun sydänpuunoksalle

ja siihen toinen, tämä jo rakkaaksi käynyt Sydänlintu

pyrähti usein istumaan..      sillä oli siinä jo oma paikkansa, vakituinen..

.ehkä kahdestaan jos heille aikaa annettaisiin... he löytäisivät kadonneen laulun..
                                                               ******

****************************************************************

 

Pieni Sydänlintu oli hämillään, se oli saanut maistaa vapautta,

mutta miksi sen sydänpuuhun oli kasvanut niin paljon okaita.

se pelkäsi niitä

Pieni sydänlintu sulki taas häkkinsä oven,

se ymmärsi että sen ei kuulunut haluta muuta.

se kiillotti kyynelillään häkkinsä kaltereita ja nyki varovasti ketjuaan,

josko siellä vielä olisi tunteita

kyllä siellä oli jotain. se jäi rauhallisena odottamaan,

mutta samalla se tiesi että sen sydänystävä lenteli tuolla jossain

 ja ehkä kutsuikin sitä,

Pienisydänlintu toivoi niin,

mutta ei kuitenkaan enää uskaltanut lähteä häkistään,

vaikka se yhä kuulikin tuon rakkaan Sydänlintunsa laulun,

se oli saanut jo haavan...

Sillä oli tulevaisuus vain tässä häkissä

ja siihen se tyytyi...

 Pienensydänlinnun tarina syntyi lukiessani kirjan: "Hänen varjonsa tarina"kirj.

Audrey Niffeneggerin, ehkä pari muutakin kirjaa vaikutti kertomukseen.

Myöhemmin luin Kahlil Gibramin runokokoelman:"Ajan virta" ja linturunot ovat "Särkyneet siivet" osasta. esim nämä:

"..tuona hetkenä tunsin jotakin, jollaista en ollut koskaan aiemmin tuntenut

,uuden mieltymyksen, joka lepäsi rauhallisena sydämessäni kuin henki,

joka leijaili vetten päällä mailmaa luotaessa, ja tuosta tunteesta syntyi
onnellisuuteni ja suruni."

"..kunnes rakkaus tuli ja avsi sydämen ovet ja valaisi sen sopet. Rakkaus ravitsi minua puheellaan ja kyynelillään"

"...tämä satakieli jää eloon ja laulaa kunnes tulee pimeä ja kunnes kevät on ohi,

aina maailman loppuun saakka,ja se laulaa ikuisesti. Sen ääni ei vaikene, koska se tuo

elämän sydämeeni, sen siivet eivät katkea, koska niiden liike poistaa pilven sydämestäni."