Arkipäivän kauhuleffa...

Pedon hyökkäys ;D

Mistä toi lumi tulee???

Tulin tänne ihmettelemään miksi en enää mietiskele, vaikka tää blogi on sitävarten luotu...
katselin kissaa, se istui pitkään paikallaan ja seuras alas putoavia lumihiutaleita. ehkä siinä syy..ehkä on olut liian kiire ei saa ajatusta kii..tai ajatus minua..
joullakin on siinä syynsä..niin..tai ei joululla vaan meillä kun teemme joulusta kiireenjuhlan.. ennenvanhaan..joulu oli erilainen, vai oliko?

.... oliko tämä tyttö entisajan jouluna vähemmän kiireinen? silloin jouluna oli aikaa.. ehkä silloin joulun ajatuskin muistettiin paremmin, löydettiin helpommin, kuin nykyään, kaiken krääsän joukosta.


Houkuttelevaa, eikö totta? Siis toi rauha ja kiireettömyys mikä noist kuvist henkii...kuvat on Turun Käsityöläismuseosta.

Joulun odotusta...

Joulun avajaiset Myllyssä,Raisiossa

Vähän Ylistystä askartelulle

oo


Olen aina halunnut piirtää ja kirjoittaa. Kumpaankaan ei minulle ole liiemmin lahjoja suotu.
Silti olen aina sitä tehnyt. Äiti oli hyvä piirtäjä. Sellainen valokuvantarkka, naivisti, tai miksi sitä sanotaan. Olen viimeaikoina käyttänyt melkein kaiken luppoaikani Atc-korttien tekoon. Siinä mielestäni yhdistyy piirtäminen ja kirjoittaminen. Kun leikkaa jonkin kuvan esim.lehdestä, on kuvaan jo syntynyt tarinanpoikanen. Sitte vaan liittää siihen muita elementtejä ja "tarina" on valmis. Esimerkiksi sanontoja ja laulunsanoja on hauska kuvittaa ja samalla saa päästää mielikuvituksensa valloilleen.
Poliittisia kannanottojakin voisi näin tuoda julki ;) "Hallitsijat" (Halonen ja Nero)

Tottavie, en tiedä mikä on se oikea "tyyli" näissä korteissa? mahdanko vaan tehdä kuvakollaaseja, sellaisia pieniä pieniä;) Mutta netistä löytämissäni korteissa on tyylejä yhtä monta kuin on tekijääki, niin kuin taiteessa yleensäkin...kröhöm...

Joskus kun selailen sitä paperisilppua pöydälläni, huomaan että jostain senhetkisestä mietteestäni on kuin itsestään muodostunut kortti. Kuten tämä..tässä on pohjana Myrnaservetti. Se toi mieleen äitini. Hän on joskus viiskytvuot sit piirtänyt saman kuvion, astiastosta mallia ottaen. Sitten silmiini osui tuo kehys ja lintu. Pieni enkelipoika toi mieleeni pikku koiruni ja näin kortista tuli muisto heille. En laittanut korttiin enää mitään leimoja t.m.s.joten kai siitä tuli vain muistokortti itselleni.

Tämä kortti syntyi myös itsestään. Teimme live-vaihdossa korttipohjia, erilaisin menetelmin ja siellä syntyi tämä pohja. Se kuvaa mielestäni avaruutta ja pari planettaakin siinä on. Siinä nuori nainen haaveilee lapsesta , joka ”annetaan ylhäältä” Laitoin kortin nimeksi kuitenkin ”pikkuveli” koska se myös kuvastaa pienenä enkelinä olevaa pikkuveljeäni.

Vähän surullisia, mutta..

kyllä sanonnoista hauskojakin saa.. klickaa isommaks..

"Luomakunnan kruunu"

Sattumansatoa tämäki kuva. Leikatessani otin roskiksesta mielenkiintoisia suikaleita ja liitin kuvaan…tämä on" Lintuperhe"…taitaa olla lievästi piilokuva.. vai huomaatteko siinä kaksi lintua ja munan?

Joskus saa hakea aihetta pitkään ja nimeä vielä pidempään. .

Joskus värit ratkaisevat, kuten tässä"Afrikka" ja Sammakko iltakävelyllä"

......joskus pikkukuvat vaan sopivat hyvin yhteen …

"Kirkko keskellä kylää" ja "mailmassa monta on.."

ja sitten vasta alkaa etsiä niille sanomaa tai jotain..hmm..

Tai, sit voi "piirtää" unensa ;)

Tai voi vain antaa mielikuvituksen lentää

Mikä on Rakkauden kesto?

"Illalla jätän oven valmiiksi auki, odotan häntä:
hän sanoi tulevansa uneen minua tapaamaan."

Istuin pienessä kuppilassa ja kuuntelin toisella korvalla kahta vanhempaa naista, joista toinen kertoi rakastuneensa, yllättäen naapurin mieheen, naimisissa molemmat. Olivat kuulemma jo parivuotta katselleet ”silläsilmällä” ja aina tavatessa katseet kohtasivat salaa ja oli onnellinen olo. Miettivät pitäisikö asialle tehdä jotain ja niin edelleen…nainen oli liki kuuskymppinen ja mies kuulemma myös... jäin miettimään kuulemaani...
Rakastua..voiko sitä jo vakiintuneena rakastua?? ..entä saako varattu rakastua?.. entä jos on ollut tyytyväisenä suhteessa 25-30-vaikka 44 vuotta ja sitten jonain päivänä kohtaaki ”sen oikean”?
On koko ajan luullut elävänsä ”sen oikean” kanssa…kuka on "se oikea," elämäni mies/nainen …kuka?
Sekö jonka kanssa on elänyt niin kauan että sitä on jo luullut löytäneensä elämänsä miehen/naisen?... vai onko sitä vaan hiljaa tyytynyt olemaan siinä, mihin kerran päätyi.

"Rakkaus, kuten kyynelkin, tulee ensin silmään ja putoaa sitten rinnalle."


Pelottava ajatus että nyt, tai huomenna ...kohtaisikin yhtäkkiä ihmisen joka saisi ”pään sekaisin." Sydämen läpättämään kuin nuorena! ...mitä tehdä? Kirjoissa sellaisiin on aina ratkaisu.. joko : he , uusipari, elivät onellisina (loppu)elämänsä loppuun saakka” ja entinen sai jäädä.... tai sitten kaihoisasti vain erosivat ja kaipaus jäi….ei se ole niin helppoa todellisessa elämässä. Ei vanhaa perhettä voi niin vaa jättää, jos kaiken on luullut olevan hyvin.
..vaikka..kun tarkemmin ajattelen..tätähän tapahtuu…kaiken aikaa..toinen löytää jonkun toisen ja tulee ero, mutta voiko rakastumiselle mitään? Voiko sitä vastustaa sitten kun huomaa sen jo tapahtuneen,,, pitäisikö?

Entä pitäisikö kertoa, jos on ihastunut ,ihastuksen kohteelle? tai kun katseet kohtaavat, maa järkkyy,, ei sellaista ole tapahtunut kuin viimeksi…nuorena…miten sille voi olla tekemättä mitään?

-olen pohtinut miten paljon me omistamme itsestämme, mielestämme..ja miten paljon lupaamme siitä toiselle, kun alamme yhteiseloon? Mitä meille jää, ikiomaksi, itsellemme? Jos annamme kaikkemme ja rakastamme ja huolehdimme kumppanistamme, lupauksen, vuosien tottumuksen mukaan, jääkö itselle mitään. Entä jos jotain jää, voiko sillä tehdä mitä haluaa?...esimerkiksi rakastua toiseen? ..haaveissa vaan..eikö niin? Mutta onko sekään oikein?... tekeekö väärin jos haaveilee jostain toisesta? Unelmia pitää olla, sanotaan. ”Päiväuniakin” on monella, mutta jos ihan oikeasti unelmoi, mitä voi tehdä? Jos vielä toinenkin on suhteessa, niin kuin yleensä siinä iässä jo ollaan…? ..Ei, en halua kohdata sellaista, joutua sellaisen ratkaisun eteen, en edes haaveissa.

"Älä valitse rakkaudessa sitä jonka kanssa pystyt
elämään; valitse se jota ilman et voi elää."

Täällä on juttua asiasta,joten ei se niin harvinaista taida ollakkaan...

Äiti

Tapasin puistossa vanhan naisen joka itki. katselin hetken, istuin sitten viereensä .istuin vaan ja katsoin häntä, sitten lintua joka hyppeli siinä edessämme. hetken kuluttua nainen kohotti päänsä ja silmiään pyyhkien katsoi minua hämmästyneesti. ei sanonut mitään , enkä minäkään. katseemme kohtasivat: ”olen äiti,” hän sanoi. nyökkäsin, niin tänään on äitienpäivä. –”mutta kukaan ei enää muista sitä,” hän jatkoi. ovatko lapset kuolleet? kysyin. ” ei , mutta unohtaneet.” kerro, sanoin ja hän kertoi että asui kuusamossa ja lapset olivat lähteneet helsinkiin, tyttö ja poika. kävivät alussa, silloin tällöin, matka oli pitkä ja aika vähissä. käynnit harvenivat, lopulta loppuivat kokonaan. aina oli kiire ja omat menot ,ystävät ja perheet. niinhän se nykyään on. kai sentää kirjoittavat, kysyin.-”kyllä tyttö joskus, mutta kun minulla ei ole puhelinta ,eikä sitä tietokonetta, sanoo ettei muista.” en osanut mitään siihen. sinähän voit kirjoittaa..-”niin olen kyllä, vaan kortti tulee joskus pitkään odotettuani”. voitko käydä siellä? –”kävinhän minä joskus kauan sitten, mutta poika sai juuri ylennyksen on kiire, hienot ystävät ja asunnot ja kaikki, miten minä sinne, kuusamon akka. nyt on tyttö mennyt ulkomaille töihin, ei ne jaksa muistaa. tänävuonna ei tullut edes korttia, on niin vaivalloista, kuulemma sen postikortin lähettäminen”. ajattelin että niinhän se varmaan on, me vanhanajan äidit ja kun pidämme siitä käsinkirjoitetusta kortista. siinä on tunnetta mukana, on hetki ajateltu, äitiäkin. eikä vain silloin kun apua tarvitaan. tuliko viimevuonna kortti?kysyin. –”pieni valo syttyi silmiin ,tuli, yhteinen kortti” valo sammui taas,” mutta ei tullut enää. en ole kuullut heistä pitkään aikaan mitään. Täällä mökissäni vaan istun ja mietin, ovatkohan edes elossa”. No kai nyt sentään,olisi joku ilmoittanut, jos niin ei olisi. -”niinpä kai ja kyynel vierähti taas. istuimme taas hetken ja sanoin: kertokaa heistä jotain, kun olivat pieniä ja tarvitsivat vielä äitiä…ja hän kertoi, kertoi sydämensä kyllyydestä miten oli hoivannut sairaana ja miten olivat yhdessä iloinneet koulumenestyksestä ja kesälomien uintiretkistä. miten ensimmäisiä sydänsuruja oli yhdessä itketty. joskus oli tiukkaakin, mies kun kuoli nuorena sairauteen aina ei ollut varaa äitienpäivä kukkaan, silloin haettiim kukat niityltä ja leivottiin pullaa. ”pitkään meni hyvin mutta nyt olen niin yksin ei kukaan enää tarvitse.” kerroin että minäkin olen äiti ja sama tunne on minullakin. aina vaan vähemmän muistetaan miten paljosta voisi halutessaan äitiänsä kiittää. muulloinkin kun vaan äitienpäivänä. omaani muistelen usein, vieläkin kun on jo pois. olen kiitollinen että jaksoin hänen kanssaan loppuun asti, aina muistaa. ”ennen tehtiin niin ”hän sanoi,” kait se on tämä kiireaika.” istuimme siin vielä ja yritin lohduttaa häntä että, kyllä he vielä muistavat, ehkä kortti tulee huomenna, myöhässä.” Niin kai, toivotaan ”hän sanoi jo hieman hymyillen. halasin häntä varovasti ja sanoin että lähden huomenna etelään, toivotin hyvää äitienpäivää ja lähdin. mietin häntä ja muita unohdettuja äitejä koko illan.

Hannele Huovi kirjoitti kauniisti äideistä, toki kaikilla ei ole neljää..yhdenkin lapsen kanssa on äiti...vaikka ei ehkä niin kiireinen :)

Varis

Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.
”sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa”,
varis sanoo,” jo vanhaa siipeä, jalkaa.

Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sä mua, kuin minä nyt sua!”
”En” vastaa poika ”sun jäädä annan”.

”Ketä kannat sitten?” ”Mä poikaani kannan.”

Varis huokaa harmaille aatoksille:
”se on mailman meno, minkäs sille”

Lauri Pohjanpää