torstai 28. helmikuuta 2008

Suru

Suru on täällä taas…vuosi päivä lähestyy …..
juuri siten, kuin pieni ystäväni lähti, antaen mahdollisuuden hyvästijättöihin, haluan minäkin, sitten joskus…

Elämä on joskus armollinen ..olisinko kestänyt muuta tapaa…auton alle jääntiä tai muuta äkillistä…ehtimättä kiittää….hyvästellä.En vieläkään ole päässyt yli siitä miten äitini siirtyi rajan yli, miten en ehtinyt häntä saattamaan..kuinka epäoikeudenmukaista se oli minulle....itsekästäkö, ehkä mutta minunhan pitää elää se tuska ja suru..sisälläni. sen verran armollinen elämän pitää tai se voisi olla ihmiselle, että ehtisimme sanoa kunnolla hyvästi…niin ei aina käy, tiedän…silti, eihän koko elämäänsä voi elää, siinä pelossa että emme enää erotessamme ehkä koskaan näe. niinkin voi käydä mutta…..
…mietin, miten ollenkaan kestin pienen ystäväni lähdön.

….ehkä siksi koska hän itse oli niin kärsivällinen meitä kohtaan ja antoi meidän tottua ajatukseen lähdöstään, sinnitellen,,,, huokaisten syvästi kun huomasi meidän lopulta luovuttavan.
Kärsivällisesti hän kesti piikitykset ja muut kun yritimme lääkärin kera keksiä miten saisimme hänet vielä jäämään. itse hän tiesi, aavisti ettei aikaa enää ole..ei hän enää syönnyt eikä juonnut..antoi vaan minun houkutella, otti pienen palan kädestäni, mielikseni, sitten taas laski päänsä syliini, väsyneenä, toivoen että luovuttaisin, ymmärtäisin että oli hänen aikansa. pienen koiran elämänkaari on niin lyhyt. oli niin vaikea luovuttaa, laskea irti…kaksi päivää hän odotti, kolmantena vihdoin ymmärsimme..olihan hän ollut meille aivan korvaamaton…elämä antoi hänet meille juuri silloin kun kipeimmin tarvitsimme, pientä karvaista, pehmeää, suloista, vilkasta, uteliasta, rakkautta antavaa otusta elämäämme.
Jos kukaan, niin tämä sielu, elämä, on ansainnut ”kirkkaimman kruunun” Uskon, että meillä kaikilla on täällä tehtävä, tarkoitus, kukaan ei ole täällä turhaan, vaikka emme itse sitä koskaan huomaisikaan.
”mailmaan ei lähetetä sieluja turhaan, kaikilla on tehtävä” niin myös näillä iki ihanilla karvaisilla ystävillämme
..mailmassa on edelleen pienen ystäväni mentävä aukko…
.
.....luulin, että en lähdön koittaessa kestäisi surua, voisi luopua.
...että itkisin, repeäisin tuskasta, kuolisin.....mutta ei. olihan minun saatettava hänet sylissäni loppuun asti...en voinnut.
...mutta koska kyyneleet sitten tulevat? koska repeän tuskasta, kuolen?
..ehkä, vähitellen, kun näen lemmikin, lohduttajan, varsinkin koiran, ja sen onnellisen omistajan, saan aina kyyneleet silmiini...ja näin ajan kuluessa, kyyneleet loppuu ja ikävä haipuu...

tiistai 26. helmikuuta 2008

Sininen Lintu

Näin unen, joka jäi pitkäksi aikaa mieleeni:


Hain jotain kirjahyllystäni ja siellä oli sinininen lintu. se lintu oli tehnyt pesän paperipussiin ja sillä oli paljon kauniin vaaleansinisiä poikasia. Kuin voikukan hahtuvia, kevyitä ja ne liikehteli ja siritteli koko ajan.



Lintu häiriintyi ja lensi kohti takanani olevaa ikkunaa. se istahti ylös verhotangolle. lentäessään sen siipi tönäisi pesää reunalle, melkein pudottaen sen. hätäännyin ja kysyin kärsimättömästi äidiltäni, joka istui sängynreunalla: mihin se meni?.. sano äkkiä, sinä sen näit. pian sen pesä jäi… äitini ei vastannut mitään, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt… sitten heräsin ja vähän pelästyin, äitini on jo pois , mutta olin kyllä häntä edellispäivänä ajatellut.


En tiedä josko tuo mitää tarkoittanut, mutta lintu oli kaunis.
Tässä yksi Aman lähettämä runo vanhan kansan ennusteista:
Laulu lintusen on merkki terveyden;
lintusen pyynti tuo äkkirikkauden.
Pesä ilman linnunpoikia kauheus,
tuumien ja toiveiden pettymys.
Mutt' aina kun lintuja laulavia näet,
onnen, maineen, ilon saavasi koet.





tiistai 12. helmikuuta 2008

Ajan virta

Tuli puheeks yhden blogilaisen kans "elämästä" ja mitä me siitä yleensä tiedämme, siis oikeesti ja muutenki ihmismielestä. Mitä se näkee ja ymmärtää ja näkeekö vain sen minkä ymmärtää , tai ymmärtääkö sittenkään vaikka näkee?? Tajuntamme ei avaudu meille ymmärrettävään muotoon asioista joita emme käsitä. Jotkut aavistavat jotain ja yrittävät ottaa selvää ”mitä seoli?” Jotkut taas eivät tee mitään, vaikka vihjeitä saavat, eivät usko tai halua uskoa.
Telepatia, intuitio/ennalta-aavistus, dejavyy, ”sisäinen pakko/käsky”, ”mul oli vaa sellane olo”, ”tuntu silt” ja kaikki muut tälläset tapahtumat ovat varmasti meille kaikille tuttuja ..miksemme ota niitä vakavasti?? Oivallus-kirjoissa (james redfield) puhutaan että ihmismieli on menossa ymmärryksen suuntaan,siis enemmän henkiseen suuntaan. Materia ei enää sanele kaikkea elämässä! Vaikea sitä on huomata kaiken kama-hysterian keskellä. Mutta ehkä niinkin on.
Pinja-Gloriaki kertoi blogissaan ihmetelleensä miks laittoi kiviä aarrekartaansa? Nyt hän näkee kiviä kaikkialla!
Muistan kun olin raskaana. Ennen en ollut nähnyt yhtään odottavaa äitiä, yhtäkkiä heitä oli jokapuolella! Me emme tiedosta kaikkea mitä näemme, emmekä näe kaikkea minkä voisimme. Meillä on paljon enemmän ”aivoja” kun jaksamme käytää. Käytämme niistä vain murto-osaa. Elokuvissa on yli-ihmisiä joiden haavat paranevat heti! Eihän se mitään ihmeellistä ole. Paraneeha muidenkin haavat! Katso vaikka ensikerralla kun saat haavan. Katso sitä..iho on rikki ja vertakin tulee..katso sitä viikon päästä se on pois, iho on aivan samanlainen ku ennenki. Elokuvissa se vaan laitetaan tapahtumaan sekunneissa, elämässä se vie päiviä. Mistä iho tiesi tulla samanlaiseksi rikki mentyään? Sillä on solumuisti. Niin meilläkin. Meidän pitäisi muistaa kaikki mitä ihmisille on maapallon olemassaolon aikana tapahtunut..kyllä me muistammekin..osaammehan paljon enemmäm kuin kivikaudella osattiin..Lajimuisti, se on ihmisillä ja eläimillä. Miksi emme hyödynnä sitä enemmän? Ja kaikki ne aistit, kuudennet ja muut. Ehkä me vielä hyödynnämmekin, vielä joskus… Kunhan oppisimme että aivoja pitää käyttää. Niitä pitää aktivoida kaiken aikaa. Antaa niiden työskennellä, ajatella.

Olen huolestuneena katsellut nykynuoria..aina pitäs olla jotain korvissa soimassa tai silmien edessä joku kone, televisio tai pelikone, tai muu, joka syöttää valmiiksi ajateltua kuvaa aivoihin. Joskus ilokseni olen huomannut että nuori istuu ja mietiskelee, ratkaisee ehkä jotain ongelmaansa, ajattelee, käyttää aivoja siihen mihin ne on tarkoitettu..Mutta ei , tarkemmin katsottuna sillä on korvissaan pieni nappi josta tulee lordia tai muuta. Tottahan musiikkia ja muuta ajankulua saa olla, mutta kun ei ole muuta…Jos on hetki, jotta mikään ei soi, pauku, rämise tai muuta..ollaan niiin pitkästyneitä.
Ei, ei ,ei, en halua haukkua nuoria, en tietenkään. Onhan tämä aika tätä. Mutta suren vaan sitä miten paljosta he ehkä jäävät paitsi. Mikä olisi mutkikkaampi, jännittävämpi ja arvoituksellisenpi ku ihmismieli ja aivojen keksimät tarinat! Sitähän niissä koneissa ja soittimissakin on, mutta niin ”valmiiksipurtu” on tämä nykynuorten mailma! Kenen vika?? oliskohan meidän, minun, tämän sukupolven, joka pyrkii tekemään kaikkensa ettei tämän nuorison tarvitse raataa ja kärsiä puutetta, niin kuin meidän vanhempien ja osaksi meidänkin on täytynyt. Kaiken takana on …ei nainen vaan pelko jotta se viimeinenki aivokapasiteettimme surkastuu jos kehitys käy tähän suuntaan ja vauhti on tämä. Kirjoitti vanha fossiili…;DDD


video

perjantai 8. helmikuuta 2008

Onko meillä halipula ???

Oletteko huomanut miten paljon nykyaikana halitaan, vieraampiaki ihmisiä, ..hyvänpäiväntuttuja...(en tarkoita sitä ulkomailta tulutta tervehtimistapaa) Ristiriitaisin tuntein katselen sitä..kun joka kokoontumisessa kohdattaessa tuttava, vieraampikin, niin halataan, vaikka tottakai halaan takaisin. Vaan en itse osaa ,uskalla, tohdi aina tehdä aloitetta, jotta se kävisi, tuntuisi sponttaanilta, luontevalta . Se vaatti minulta ajatuksen että nyt menen ja halaan tuota ystävää (en niinkään sitä hyvänpäiväntuttua). Se ei aina ole niin helppoa,vaikka joskus niin haluaisinkin..


Olessani kahdentoista ja odotin tavan mukaan äitiäni töistä kotiin, kun hän tuli oli minulla tapana rynnätä kaulaan ja antaa suukko poskelle, olihan hän minun rakas äitini jota olin odottanut kokopäivän kotiin tulevaksi. Sitten yhden kerran, liekö äiti tavallista väsyneenpi tai jotain, hän sanoi"ei isot tytöt enää halaa ja suukottele"...ei ole soveliasta... äitini eli lapsuutensa ajassa missä omia vanhempiaankin piti teititellä..harvoin tohti halia.
Olen huomannut tämän pidättyväisyyden ja hämmennyksen muillakin ja asiasta keskustellessa ovat syytkin olleet paljolti samoja..Äitini lähdettyä, olen ottanut tavaksi halata tätiäni tavatessamme. Huomaan miten hänkin joskus ensin hätkähtää, mutta halii sitten.
Vaikka vanhemman ikäpolven edustajat eivät ehkä kaikki halaakkaan niin luontevasti, eivät he silti ole kylmiä tai tunteettomia. Heille on opetettu toisin.

Mistä johtuu tämä ylenpalttinen halaaminen nykyaikana? Luulisimpa että "rajojen aukeamisesta" eli tapoja jos toisiakin otetaan ulkomailta, siinä missä vieraskielisiä nimiäkin, No eipä siinä nyt mitään. Tuntuu vaan jotta omat , monta sukupolvea käytössä olleet arvot ja tavat hukkuvat tähän nuorison kyltymättömään uudistuksen haluun ja mailman hälinään.


Toivon silti että nuoret pitävät tapaa yllä. Mehän pian poistumme kaikkine sukupolviamme rasittavine ennakkoluuloinemme ja pelkoinemme ja tämä rohkea estotton sukupolvi valtaa tilaa . Joka sukupolvessa löytyy hyviä ja huonoja puolia. Tämä nykyaikainen ylenmääräinen "moi, hei" ja muut tuttavalliset tervehtimis tavat ja se että sinutellaan estoitta jokaista, sekä yhdistää että repii meitä. Se että sinutellaan selvästi vanhempaa henkilöä, en oikein tiedä, onko se hyvä vai huono asia? Toisaalta se yhdistää"hei ollaan kaikki yhtä suurta perhettä mitä sulle tulisi"

"Halaaminen viestii ystävyyttä ja läheisyyttä. Silti kaikkien läheistenkään ihmisten kanssa ei ole tapana halata. Halauksiin tottumattomasta ne saattavat tuntua tungettelulta, väkinäisiltä ja tarpeettomilta. Virtuaalihalit on onneksi helppo poistaa, jos ne alkavat ahdistaa. Klik vain."

torstai 7. helmikuuta 2008

Aarrekartta

Tuol Pinja-Glorian sivuil oli juttu aarrekartasta, siit muistin et olen tietämättäni toiminut samoin. Mulla on jääkaapin oves kuva haaveesta, mikä se sit milloinkin on, Esim. laitoin joskus sin lehdestä leikkaamani kuvan komerosta, jollaisen halusin vaatenaulakon tilalle eteiseen. Kypsyteltiin ajatusta, koska vanha naulakko olis pitäny ottaa pois ja mahtuisko takit sinn ym. Käytiin kaupoissa, eikä sopivaa tuntunu löytyvä. Unohdin asian, kunnes jokun ajan päästä yhdes kaupas oli tarjoukses just sellanen kaappi ku halusin. Se oli helppo käyd hakemass, ko kaik oli jo valmiiks suunniteltu ja asia hautonu mieles.Toine esimerkki: meil on iso parveke taivasal ja haaveilin sinne semmost valkost rautas pöytää + kaks tuolii. Ne ol aika painavii ja epämukavan kovatki, mut niin kauniit et..hinta (600mk) eikä se sillo millään sopinu mun budjettiini. Kulus pari vuot ni ne oli jossaa tarjoukses (350mk) joha tärppäs...mut sit ku tarkemmin rupesin asiaa miettii ni...oliha ne vähä epämukavat istuu ja painavat, kuka niis sit istuskaa ja eihä mulloo mitää nii valkost siel, ja, ja en ostan, enkä katun. Asia ko hautus ni selkes. Tavoite seki. Ehkä ei kaikki tänhetken unelmat tunnukkaa enää niin tärkeelt ko vähä aikaa kuluu.
Nyt siel on eifeltornin kuva. Ollu jo neljä vuotta ja tiedän et viel joskus kiipeilen siel tornis. Tein sen matkan "paperilla" jo kerran. Luin matkatoimiston esitteen kymmenenpäiväisestä matkasta: laivalla Saksaan ja bussilla Pariisiin, neljä päivää siel ja Tanskan kaut takas. Katsoin netist muitten saman matkan tehneiden kertomukset, mietin tarkkaan mitä paan laival pääl ja bussiin mukavampaa, koko yön ku istutaan. Sit Pariisiin pitää vaihtaa jotain parempaa, ammuyöst bussi vecees. Katsoin metrokartast mitkä junat menee hotellin ja keskustan välii.(vihreälinja) Mietin mitkä kohteet haluun nähdä. Luin kaikki vinkit matkan tehneiden kotisivuilt...tulostin kohteiden tietoja netistä...ja säästin rahaa ja unelmoin.....Sit jäin odottamaan uutta matkatoimiston esitettä jotta voisin varata sen matkan. Esitetuli ja..sitä matkaa ei enää tehtykään. Pariisiin kyllä, mut neljänpäivän matka ja lentokoneel edestakas. Mun korttitalo luhistu. "räiskis" (>_<) ku tokenin soitin matkatoimistoon ja kyselin et miks. Laivamatka poistettiin ku nostivat lipun hintoja. Lento tuli matkan järjestäjilleki halvemmaksi. Olin saannu jo matkarahatki kokoon, puuttu enää käyttörahat. Oli se karvas pala, mut en halunnut sillo lähtee sil "tynkämatkal" vaan jäin miettimää. Nyt oon käyttäny rahat jo muual kameroihin ym. mut haavetta Pariisist en oo viel haudannu, jot siel se Eifeltorni viel o, jääkaapioves.....kylmäävieljoskus....\(^o^)/